“Puhu äänellä jonka kuulen…”

Happoradion biisi. Mielestäni hieno kappale, vaikken bändistä ole niin innoissani aina ollutkaan. Kertosäkeen sanoma on yksinkertaisuudessaan aika hyvä – “puhu äänellä jonka kuulen, sanoilla jotka ymmärrän, runoilla jotka käsitän.” Kaiken ydin on puhuminen, kuuleminen ja ymmärtäminen.

Maassamme vallitsee syvä puhumattomuuden kulttuuri, joka pesii niin parisuhteissa, perheissä kuin työpaikoillakin. Puhutaan kyllä vallitsevasta säästä, toisten asioista ja ajankohtaisista ongelmista, kuten politiikasta, muttei sanota todellisuudessa mitään. Jos haluat leimautua hulluksi tai muuten vain omituiseksi, tervehdi tuntematonta kadulla tai aloita keskustelu asiakaspalvelijan kanssa. Näet samalla hienon fysiologisen reaktion kun vastapuolen pupillit laajenevat hämmästyksestä. Saatat ehkä saada myös jonkunlaisen korahduksen takaisin, riippuen vastapuolen stressireaktion voimakkuudesta. Toisinaan vastapuolelle sattuu joku toinenkin kaheli ja saatat onnistua aikaansaamaan ihan oikean vuorovaikutustilanteen, jota ne normaalit ihmiset saavat sitten taivastella.

Ihmiset eroavat tänä päivänä herkästi. Ei ole enää mikään pakko pysyä yhdessä. Pitkäjänteisyyden puute kuitataan kiireellä, erilaisilla näkemyksillä ja väärällä Feng-Shuilla, ynnä muilla trendikkäillä verukkeilla. Osataan mukamas vaatia ja tiedetään mitä halutaan. Silti yleisimpiä erojen syitä näin maallikon ja sivustaseuraajan korvin ovat kommunikaatio-ongelmat ja niiden kautta syntyvä yhteiselämän mahdottomuus. Mielestäni aika surullista. Sivistyneessä yhteiskunnassa, jossa ihmisten sanavarasto ja yleissivistyksen taso ovat huippuluokkaa, tuhotaan parisuhteita sillä, ettei osata keskustella toistemme kanssa. Eletään yhdessä vuosia, tajuten eron partaalla ettei ole tiennyt kytevistä ongelmista lainkaan. OLETTANUT vain, että kaikki on suhteellisen hyvin. Mielestäni syyllinen on myös toinen osapuoli, joka on antanut toisen elää oletuksessa, olettaen ettei toinen oleta. Kysyy sitten jos on kysyttävää, puhuu kun on puhuttavaa. Jos on. Sekin on ihan tavallista, ettei sitä ole. Tämä on toki rankka yleistys ja tiedän, että myös onnellisten pariskuntien ja yhteisöjen määrä on ihan hyvällä tasolla.

Silti ilmiö on niin laaja, että halusin siitä kirjoittaa. Aihe on melko alastomaksi kaluttu, mutta silti sen myyttisyys ja ympäripyöreät teoriat syistä ovat jättäneet vähän kylmäksi. Tiedän, tämänkin kirjoituksen myötä mikään ei tule muuttumaan, tykkään kuitenkin pohtia tätä asiaa vaikka sitten itsekseni. Olen myös miettinyt sitä, miksi liki jokainen suomalainen elokuvakin haluaa tukea tätä näkemystä suomalaisuudesta. Suomalainen vanha, kirjoittamaton uskomus Kalevalan sankareiden ja tarujen ohella tuntuu olevan se, että tässä suuressa säästäväisyyden ja niukasti elämisen taidon pyhätössä sanotut sanat ovat edelleen kortilla, siksi niitä ei kannata viljellä ellei ole aivan pakko. Ja pakkohan ei ole kuin kuolla. Ikävistä asioista ei puhuta ääneen, niistä ollaan mieluummin hiljaa, koska niin ollut kansan tapa. Naiset kyselevät, isot miehet vaikenevat kuin muuri. Sitten eivät enää kysele. Isot miehet taantuvat pienen lapsen tasolle painaessaan katseensa maahan murahtaen ja hammasta purren. Toisinaan taas miehet kyselevät, naisten vastatessa “ei mikään.” Eikai sitten niin.

Puhumattomuuden kaava toistuu sukupolvelta toiselle. Asioita ei selvitetä, ne raahataan raskaassa sydämessä aina sukuhautaan saakka, seitsemän sylen syvyyteen. Muu perhe voi lukea sitten mahdollisista jäähyväiskirjeistä tai kuulla kuolinvuoteiden äärellä, miten koko elämä on kannettu kaunaa tai koettu riittämättömyyttä. Häpeä, syyllisyys, uskallus. Se tavallinen tarina, tiedättehän te. Silti mietin, miten häpeä, virheiden tekeminen ja heikkouden myöntäminen on suomalaisille niin vaikeaa kun se sattuu omalle kohdalle? Kansalle, joka on tottunut ponnistamaan pienestä, alkamaan alusta, epäonnistumaan, nähnyt nälkää, sekä kokenut häpeää ja surua koko olemassaolonsa ajan? Tosiasiassahan tämä kansa on noussut kerta toisensa jälkeen ylös, saaden yhdessä asiat järjestymään lähtökohtiin nähden hienosti. Eikö siihen enää ole yksinkertaisesti eväitä? Miksi epäonnistuminen on niin tabu?

Suurimmat ongelmat myös työyhteisöissä liittyvät kommunikaatioon, vuorovaikutukseen ja yhteisöllisyyden puutteeseen. Sattumaako? Tuskin. Kuppikunnat ja klaanit, joissa elelee toinen toistaan parempia ihmisiä eivät saa aikaiseksi synergiaa, eivätkä yhteisöjä. Ainoastaan meteliä ja laumoja. Suomalaista johtamiskulttuuria on usein haukuttu, syystäkin, mutta ei johtajillakaan helppo laidun ole paimentaa.

Siispä, puhukaa. Puhumisessa on riskinsä, kuten elämässä yleensäkin on. Sanoistaan pitää ottaa vastuu, sekään ei kaikilta onnistu. Täytyy myös käyttää harkintaa, mitä sanoo. Sanojen tuho voi olla käsittämätön jos niitä käyttää väärin. Itse olen tässä suhteessa toisinaan vasta oppipoikanen kun tunne ottaa vallan. Yritän silti, puutteistani huolimatta. Joskus liikaakin. Silti koen sen elinehdoksi kokonaisvaltaiseen onnistumisen ja onnellisuuden tunteeseen ja konkretiaan. Uskaltakaa myös epäonnistua, sen me teemme joka tapauksessa jossain vaiheessa.

Puhukaa toisillenne.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: