“Lainaa vain…”

“Lainaa vain, lainaa vain,
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.” 

Näin laulaa muun muassa Maarit Hurmerinta. Maaritilla on biologinen lapsi, hän ymmärtänee tämän lauseen, laulun sanoman sekä merkityksen omakohtaisesti. Itselläni biologinen ihme jäi seuraavaan elämään, mutta voin silti väittää ymmärtäväni ylläolevan melko hyvin. Selvää on, että soraäänet muistuttavat korvani juuressa siitä, miten en voi ymmärtää lapsista ja vanhemmuudesta mitään, koska minulta ei löydy omia biologisia taimia. Tätä perushuttua, tiedättehän. “Se kun on vaan niin eri asia.” Monelta osin kyllä, loppujen lopuksi ei niinkään.

Biologiasta puhuttaessa täytyy ymmärtää, että kysymys on puhtaasti lainalaisuuksista ja tietynlaisista ilmiöistä. Jokainen elävä ihminen vuotaa verta, ulostaa ja erittää ainesosia, joista syntyy ilmiöitä. Korjaan, lähes jokainen. Näin syntyy myös biologinen vanhemmuus. Wow, mikä saavutus. Jos kaikki ilmiöt ovat menneet lainalaisuuksien marginaaleissa, noin yhdeksän kuukauden jälkeen pariskunta Möttönen ovat  BIOLOGISIA vanhempia. Tarkennan sen verran, että monenkaan kohdalla asiat eivät kuitenkaan ole näin yksinkertaisia. Puhun nyt siis yleisellä tasolla, takertumatta lapsettomuusaiheeseen, josta taas saisi useita omia blogikirjoituksia.

Pointti on se, että biologia ei ole tae sille millaisen suhteen lapsen kanssa luot. Biologia ei myöskään tarkoita sitä, että olet automaattisesti mahtava vanhempi ja esimerkki. Tottakai siitä on apua, koska näin meille on aina opetettu. Vanhempia täytyy kunnioittaa ja lapsilla on vain yksi isä ja äiti, ja niin edelleen. Siltikin kaiken perusta on välittäminen, ymmärtäminen, aitous ja luottamus, joka pitää vielä piruvie ansaitakin. Se homma vaatii hieman enemmän työtä ilman biologista sidettä, mutta on täysin mahdollista jos niin vain haluaa.

Biologia ei myöskään takaa sitä, että sinulla on suussasi oikeat sanat kun sinuun luottava lapsi tulee kertomaan elämänsä hirveimmästä kokemuksesta, peläten sen toistumista ja ymmärtäen yön pimeydessä juteltaessa elämän haurauden. En väitä, että minullakaan niitä oikeita sanoja oli. Minulla oli halu kuunnella ja auttaa tätä nuorta miestä parhaani mukaan rauhoittumaan levolle. Sen kuitenkin tiedän, että koin lapsen äidin ohella olevani hetken tärkeä jollekin, josta on tullut minulle todella tärkeä. Ilman sitä biologista sidettäkin.
Tuo tyyppi seisoo hämärässä ovenraossa, riisuttuna uhmakkuudesta, nuoren miehenalun vimmasta ja uhkarohkeudesta, kysyen samoja kysymyksiä kuin olen itse kysynyt isältäni. “Kuolenko minä tänä yönä? Entä jos kuolenkin?”. Ollaan aika alastomien totuuksien äärellä. Voisi jopa sanoa, luottamuksen tulikokeessa. Näin “aikuisena” nuo lapsuuden hetket tuntuvat hieman huvittavaltakin muistella, mutta tuossa olomuodossa ja elämänvaiheessa se oli täyttä totta. Jos tuossa kohtaa ei kykene asettumaan kysyvän pojankoltiaisen asemaan, kohtaamaan omilla silmillään hänen pelkoaan siinä muodossa missä hän sen näkee, ei mikään biologinen lainalaisuus ratsasta paikalle tukemaan sinua tuona totuuden hetkenä.

Tämä oli vain yksi esimerkki monista elämääni rikastuttaneista hetkistä.
Ympärilläni on tällä hetkellä todella monta pientä ja vähän isompaakin, todella tärkeää ja ei-biologista tainta. Olen käynyt parin vuoden aikana koulun, jota en uskonut koskaan käyväni ja olen siitä hyvin iloinen ja ylpeä. Saan olla tärkeä monen ikäiselle veijarille, jakaa huolenpitoa, välittämistä ja rakkautta, sekä kantaa osaltani myös vastuuta. Mikä mukavinta, minun ei tarvitse kantaa sitä yksin. Apunani on heille juuri oikeat ja rakastavat biologiset vanhemmat, läheiset ja tukiverkot, joihin minulla on ilo ja etuoikeus kuulua. Voin tarjota heille hetkiä kun olen parhaimmillani, näyttää myös hetkiä jolloin en sitä todellakaan ole, siltikin saan olla tässä kaikessa mukana pyyteettömästi. Olen onnellinen.

Kun varhaisteini-ikäinen kaveri käy nukkumaan vuoteen jalkopäähän lattialle, epämukavalle alustalle jotta olisi turvallisempi nukkua, ollaan aika isojen asioiden äärellä. Kun kuulen pienet askeleet, jotka juoksevat pitkin laminaattilattiaa, kantaen pientä mutta jo niin isoa kolmivuotiasta tyttöä, joka kädet ojossa ja hymy silmissä asti huutaa ilmoille sanat “Eno tuli!”, tiedän myös olevani sellaisten asioiden äärellä jota biologiset lainalaisuudet eivät takaa. Kun koitan pysyä tasapainossa kahden alakoululaisen roikkuessa paidassani kiinni tai yritän jaksaa nostaa molemmat marakatit yhtä tasapuolisesti syliini, olen melko mukavan ongelman edessä. Kun laitan pientä, muutaman kuukauden ikäistä nyyttiä nukkumaan ensimmäistä kertaa nämä edellä mainitut, nyt jo niin isot ja vastuulliset isosiskot apunani, onnistuen tehtävässäni ja mahdollistaen näin heidän äidilleen ansaitun vapaaillan siskojensa kanssa, koen olevani monella tapaa siunattu tästä kaikesta mitä olen saanut ympärilleni. Ilman biologisia lainalaisuuksia.

Silti nämä kaikki pienokaiset ovat minullakin vain lainassa. 
Siksi haluan olla läsnä tässä ja nyt.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: