“Miksen koskaan iloitse siitä, mitä sain…”

“Miksi aina suren, tuonkin menetin.”

Näin melkoisena tuuliviirinä ja viiripäänä tulee aina mietittyä liikaakin kaikenlaista.
Kuolema koskettaa meitä ihmisiä aina, koska se on jotain niin mystistä ja lopullista. Jotain, mitä ei saa enää tekemättömäksi. Siksi siihen liittyy myös hyvin vahvasti katumus, joka on tämän kirjoitukseni punainen lanka.

Miksen kirjoita vaikkapa toivosta? Se olisi mukavampi ja positiivisempi aihe. Toivo on jotain ei-konkreettista. Katumus taas konkretian maksimointi monella tapaa. Asia, joka raastaa ja tuntuu.
Miksi me vanhetessamme menetämme toivoamme, lisäten katumuksen tunnetta? Mietimme, miksi kaikki on mennyt näin? Toisaalta, omalla kohdallani uskon, että tällaisena tämän elämän varmaan kuului kulkea tänne varhaisen keski-iän porstuaan. Avartaa, auttaa tajuamaan ja oppimaan itse valinnoistaan ja valitsematta jättämisistään. Usein sen kantapään kautta. Katumus on muutenkin melko raadollista, se harvoin muuttaa mitään. Syyllisyyttä se ruokkii senkin edestä. Kun kadut jotain, kadutko, että tulipa tehtyä vai jätettyä tekemättä? Molemmissa vaihtoehdoissa syyllisyys saa hengenravintoa ja neljän  tähden illallisen. Toisaalta katumuksen tunne voi vähentää kertoja, jolloin joudut katumaan.

Olen aina ollut sitä mieltä, että ihminen tarvitsee jotain johon uskoa. Jotain jatkumoa, tai ainakin toiveita siitä. Sitä toivoa juuri. Vaikka vain naiivin ajatuksen, ettei tämä kaikki ole tässä, on vielä jotain. Kun liike pysähtyy, sen uudelleen käynnistäminen vaatii paljon energiaa. Hauraampi koneisto ei sitä enää kestä. Silloin jää helposti päätepysäkille, odottamaan bussia jota ei koskaan tule.

Elämä muistuttaa, ainakin itselleni, monesti juuri tuollaista bussien vaihtoa. Yksi pysähtyy, juokset seuraavaan, johonkin eri suuntaan menevään. Pääasia, että pysyt liikkeessä. Mitä useampi bussi jää välistä, sen suuremmaksi kasvaa myös kynnys nousta seuraavaan. Rytmi katoaa, sekoaa.
Toisinaan ihminen myös tarvitsee sen kahvitauon ainaisen nousemisen sijaan, se pitää vain osata käyttää. Suorituskeskeinen ympäristö ja kulttuuri ei tue lepäämistä laakereillaan, saati pidennettyä lounasta. Se on tuettava ihan itse, omista tarpeistaan. Osattava olla itsekäs.

“Olisinpa elänyt kuten itse halusin, en niin kuin muut odottivat”. Ketkä muut? Ihmiset, jotka oikeasti rakastavat sinua, eivät odota kuin vilpittömyyttä. He toivovat, että eläisit onnellisena, eikö niin? Niinhän sinäkin toivot rakkaiden ihmisten kohdalla. Ethän odota rakkaittesi elävän jonkun muun odotusten varjossa? Kysymys kuuluukin, ketä ovat nämä “muut” ja miksi heidän odotuksilleen annetaan niin paljon painoarvoa? Hyvä kysymys.

“Olisinpa pitänyt enemmän yhteyttä ystäviin”. Allekirjoitan. Onneksi vielä ei ole liian myöhäistä. Toivon, että ne ystävät tietävät merkityksensä, vaikka hiljaisuutta voisi toisinaan leikata veitsellä omalta puoleltani. Se ei poista silti tosiasiaa, että ihminen on yksinäisenä melko aseeton.

“Viimeisinä viikkoina jäljelle jäävät ainoastaan rakkaus ja ystävyys”.

Näin epäilemättä minäkin uskon.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: