“Kaikki nuoret tyypit tahtoo…”

Muistatteko ne laulut, joita nuorena ja elämänjanoisena kuunneltiin? C-kasetit täynnä suhisevaa ja rohisevaa musiikkia erilaisista aiheista. Oli Neon2, Ressu Redford, Metallica nuorena ja vihaisina, näin muutaman artikkelin omasta kasettihyllystäni nolonakin muistaen.
Kuinka dramaattisia, siirappisia, konkreettisia ja taivaanrantaa maalaavia ne olivatkaan, täynnä taiteilijoiden draamantajua, ailahtelevuutta ja äärimmäisyyttä, joka näin vanhempana ja kyynistyneenä jo naurattaa. Joskus jopa itkettää.

Kuinka syvälle ytimeen ne korniudessaan, vilpittömyydessään ja euforiassaan upposivatkaan, saaden elämän tuntumaan niin jännittävältä, kiehtovalta ja jopa pelottavalta. Mikä niitä kaikkia sitten yhdisti? Naiivius, ehdottomuus ja jännitys. Silloin mielen päällä olivat usein asiat jotka olivat vasta tulevaisuutta. Ensimmäinen oma kämppä, suudelma, seksuaalinen kokemus, kesätyö, oma ensimmäinen palkka. Aikuistuminen ja millaisena sen merkityksen silloin joskus koki. Jännittävänä, pelottavana, vapauden symbolina ja hyvin etäisenä. Kuulen vieläkin omat ajatukseni, “Siihenhän on vielä älyttömän monta vuotta.”

Nyt kun makaa pimeässä makuuhuoneessa, toisen suunnilleen samat asiat ja yhtä monta vuosikymmentä eläneen, varhaisen keski-iän haamurajalla trapetsitaiteilevan puolison kanssa, kuunnellen kohta täysi-ikäisen, elämänjanoisen ja elämännälkäisen nuoren naisen hiljaista puheensorinaa viereisestä huoneesta, jolla riittää vielä yösydännäkin asiaa tuoreelle poikaystävälleen, tajuaa olevansa jo aika saatanan vanha ja väsynyt. Aikuinen. Ruma voimasana siksi, että se konkretia iskee päin kasvojani niin lujaa että päätin alkaa univelkojen uhallakin kirjoittamaan tätä tekstiä, joka taas kostautuu huomenna väsymyksenä ja turhautumisena jo ennestään saattohoidossa olevan työpanoksen rähjäisissä ja kuolevissa rippeissä. Vuoteen toinen asukas taas tekee valinnan ja nukkuu levollista unta, ilman tällaisia mietteitä ja päänsärkyjä, päivitellen ilta toisensa jälkeen kirjoittaneen kaihinruntelemaa ajatusmaailmaa. Kertonee kirjoittajasta jotain.

Asiat, joita nämä nuoret intensiivisesti puhuvat ovat asioita, jotka meille aikuisille ovat jo ns. tuttua kauraa. Asioita, joita useimmat olemme kokeneet jo vaihtelevissa määrin, nyt vain niitä jalostaen ja kehittäen. Toki paljon on vielä kokemattakin, kuten Kiinan muurit ja Auschwitzin vankileirivierailut, mutta ei tässä perusmittakaavassa juurikaan. Elämä on nyt monelta osin sitä, mitä se silloin c-kasettien äärellä kuviteltaessa ei ollut. Ei niin kovin jännittävää, riittävästi murhetta ja huolta, vastuuta ja odotuksia, kyynisyyttä. Toisaalta, enää mikään ei pelota. Enää ei edes juurikaan jännitä. Ei ole enää päättymätöntä listaa mitä kokea sitten “isona”. Nyt se lista on paljon lyhyempi, yksittäisistä detaljeista koostuva muistiotyyppinen dokumentti.

Älkää käsittäkö väärin. Aikuisuus ja tietynlainen seesteisyys on ihan fine. On hienoa olla rakastettu ja rakastaa, rauhoittua ja nauttia saamastaan levottoman, alituisen etsimisen sijaan. Auttaa nuorempaa polvea elämässä eteenpäin, etteivät he polkisi jalkojaan samoihin kiviin kuin itse on polkenut. Naureskella hyväntahtoisesti samoille ongelmille, joille itse aiemmin raivosi ja räiskyi, turhaan. On mukava omata perspektiiviä, näkökulmia ja kokemuksia. On mukavaa saada tehdä omat valintansa ja päätöksensä, ilmaista mielipiteensä ja seistä niiden takana. Olla juuri se, joka haluat olla.

En kaipaa siitä pulppuavasta nuoruudesta loppujen lopuksi montaakaan asiaa, vähiten vääriä valintoja, epävarmuutta ja kuolemanpelkoa. Silti kaipaan ehkä sitä sykettä ja intensiteettiä, mahdollisuuksien valtamerta ja elämänjanoa, jonka silloin vielä tunsin. Kuvittelin, että elämä on jotain… no, elämää suurempaa. Niin minä ainakin luulin. Odotin ehkä vielä jotain.
Jotain enemmän.

Tyhmähän minä olin. Ja olen edelleen. Ikuinen aamunodottaja.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: