“Lähtölauluja”

Tänään oli päivä, jolloin oli aika laskea irti. Nuori miehenalku joutui ensimmäistä kertaa kokemaan henkilökohtaisen tragedian ja näkemään elämän monista kasvoista ne uurteisimmat. Menettämisen, surun ja niistä kumpuavan vienon lohdun. Näin aikuisena, paatuneena ja realismin runtelemana raatona asiaan osaa jo suhtautua maltillisemmin, mutta ainahan kaikki lopullinen liikuttaa enemmän tai vähemmän, sitä on turha kiistää.

Tässä tragediassa oli kyse “vain” jalostetuista, oman lyhyen elämänkaarensa luonnollisella ehtoopuolella vaeltavista jyrsijöistä, joiden suhteen täytyi tehdä suuri, lopullinen päätös. Ikäänkuin leikkiä luojaansa. Se on aika paljon vaadittu nuorelta mieheltä, joka kuitenkin hoiti leiviskänsä erinomaisesti, kyyneleitä pidätellen ja luontaista menettämisen pelkoa paeten. Järki ja empatia voitti itsekeskeisyyden ja tunteen. Tästä yhteiskunnallisesti pienehköstä kuvasta voidaankin siirtyä lennossa siihen isompaan potrettiin.

Miksi menettäminen ja luopuminen on niin vaikeaa? Miksi emme useinkaan näe sitä, mitä luopumisen takana on ja mikä siihen on johtanut?
Tänä keväänä moni ystävä ja tuttava on kokenut avio/avo/asumuseron, luopumisia ja menetyksiä sieltä tuskafaktorin kärkipäästä. Jälkijäristyksistä on seurannut riitaa, surua, jopa jonkinlaista vainoa ja sairaalloista mustasukkaisuutta, toisen omistamista tai ainakin oletus luvasta omistaa edelleen jotain, josta on jo luopunut. Luopunut jostain, josta on halunnut päästä joskus eroon. Ihmismieli on omituinen. Niinhän me olemme. Jos osaisimme suhtautua luopumiseen kuin ylläolevassa pienessä esimerkissä, olisi elämämme kenties hieman erilaista. Kaikki tämä pohdinta on kuitenkin vain tuuleen huutelua siinä kohtaa, kun tapahtuu äkillisiä, täysin epäreiluja ja raastavan julmia menetyksiä, tragedioita ja suoranaista pahuutta. Silloin ei ole olemassa oikeita tai vääriä tunteita, ei oikeutta vääryydessä. Silloin mennään yli äärirajojen. Se täytyy muistaa.

Yhtä kaikki, mielestäni on hyvä ymmärtää sekin seikka, että kaikki lähtölaulut eivät aina ole surullisia, vaikka ne surettavatkin. Surulla on monta sävyä, monta sointua. Duurissakin voi surra.
Jos me näkisimme aina suruissamme soinnun verran duuria, saattaisimme säästyä tehokkaasti katkeruudelta ja vihalta. Tänään koin omakohtaisesti sen, kuinka talouden aikuisten mielestä ennalta vaikeasta, haasteellisesta ja pelottavasta asiasta ja sen tuomista reaktioista tulikin luonnollinen, kypsä ja fiksu kohtaus pienen miehen dokumentissa nimeltä elämä. Se laittoi minut kirjoittamaan nämä sanat.

Rottapojista vielä sen verran, että kaverukset makasivat viimeisen automatkansa levollisena toistensa kyljissä kiinni, rentoutuneena ja rauhallisina. Ikäänkuin symbolina oikealle päätökselle. Kenties aavistaen tulevaa, mainettaankin fiksumpia eläimiä kun ovat. Ihmettelivät kenties muutamaa suolaista pisaraa, joita putoili kantokopan ritilän välistä niiden karkaillessa omistajansa poskilta inhimillisyyden, kiitollisuuden ja välittämisen sinettinä.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: