Nyt on mies!

Työnteko, osallisuus, yhteiset talkoot ja syrjäytyminen. Viime aikoina nämä teemat ovat nousseet vahvana esiin julkisessakin keskustelussa. Liki 79 000 työikäistä miestä on jäänyt syystä tai toisesta työelämän ulkopuolelle (Lähde: http://yle.fi/uutiset/3-9513404). Ilmiö on globaali. Timo Rautaisen laulun sanoin, “Nyt on mies!”.

Juuso (nimi muutettu), yhdeksäntoistavuotias pohjois-Karjalan poika sanoo sen suoraan. Hän ei halua tehdä töitä. Hän kertoo haluavansa vain olla. Tehdä asioita joista pitää, kuten skeitata ja kuunnella musiikkia (http://yle.fi/uutiset/3-9528608). Kuulostaa mahdottomalta nykyaikana.
Juuso kertoo artikkelissa asioita, joita useampi meistä ei halua tai kehtaa edes kuiskata laiskuriksi tai huonoksi ihmiseksi leimautumisen pelossaan. Hän toivoisi, että muut pitäisivät huolen vain omista asioistaan hänen elämästään huolehtimisen sijaan. Hän haluaisi vain olla rauhassa “muu työvoiman ulkopuolella oleva” henkilö. Sinänsä jalo toive.

Suoraan sanottuna Juuson tapauksessahan kyse on tietynlaisesta hedonismista, täysin itsekeskeisestä elämänmuodosta, sekä yhteiskunnallisesta vastuunpakoilusta. Kolikon kääntöpuolena vapaus, huolettomuus ja stressitön flow-tila. Juuso sanoo jutun lopussa olevansa onnellinen, tavoitteenaan parantaa tilannetta entisestään. Voiko häntä syyttää siitä?
Toisinaan vastuuta voi myös olla se, ettei ota vastuuta asioista joihin ei ole valmis.

Tuo 79 000 on lukuna valehtelematta melkomoinen, mitä tulee työelämästä erkaantuneeseen osaan. Läheskään kaikki eivät ole Juusoja, vapaudesta päihtyviä taivaanrannanmaalareita. Etenkin siitä massasta tulee olla huolissaan tämän kokoisessa maassa. Se ei voi olla sattumaa, ilmiö on muuallakin merkittävä. Tokihan myös työpaikat ovat kortilla enemmän kuin vuosikausiin, etenkin pienissä kunnissa joista yhdessä Juusokin asuu. Pahat kielet puhuvat kuitenkin selkärangattomasta aineksesta, huonoista kotioloista ja pullamössösukupolvesta näin muutaman mainitakseni, mutta voiko niiden taakse piiloutua?

Samaan aikaan nuorten mielenterveysongelmat ovat liki räjähtäneet käsiin, näin karrikoidusti. Onko yhteiskunnassamme vikaa? Voiko palvelujärjestelmässämme olla heikkouksia? Saako apua tarvitseva etsimäänsä byrokratiaviidakon keskeltä? Pysyykö tukiverkosto muutosten perässä?

Houkutteleeko oravanpyörään astuminen?

Seuraavaksi päästäänkin kysymykseen, millaisena nykyistä työelämää ja tätä suorituskeskeistä yhteiskuntarakennetta on markkinoitu nuorille? Suomalaiset ovat olleet aina melko huonoja pitämään itsestään meteliä, saati kehumaan ja myymään itseään tai tuotteitaan. Onko tämäkään poikkeus?
Kohderyhmä, jolle tätä pakettia pitäisi ensisijaisesti myydä on kuitenkin impulsiiviset, vapautta ja itsenäisyyttä jumaloivat hetkessä eläjät, uhmakkaat ja niin ihanan kapeakatseiset olennot. Poikkeuksiakin toki on. Fakta on vain se, että kaskenpolttajat ja naapuritaloissa piikovat, pakkotyöhön patistetut pikkulapset ovat enää hatara muisto menneisyydestä. Keittiöissä ei enää tuoksu pettuleipä ja veripalttu, jota en ole itsekään koskaan edes haistanut. Tuota nostalgiaa nieleskellessään kuuluu myös karjaista lujaa “Nyt on mies!”.

Yhtä kaikki, näkevätkö nuoret (ja vanhemmatkaan) ympärillään onnellisia, stressittömiä vanhempia, energisiä esimerkkejä siitä, kuinka mahtavaa elämää tässä oravanpyörässä eletään? Jääkö työnteosta käteen pelimerkkejä, joilla nauttia elämästään edes hitusen, samalla kun suuret johtajat vetävät niitä liiveihinsä kaksin käsin, tietämättä edes mitä sillä kaikella tehdä? Näkevätkö he toinen toistaan hienompia yhteiskunnallisia päätöksiä, inhimillistä päätöksentekoa, rehellistä politiikkaa, ihmisyyttä ja yksilöstä välittämistä? Kokevatko he mahtavaa, innovatiivista johtamista, kannustamista, yhdenvertaista tukemista statuksesta ja yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta kokien yhteenkuuluvuuden tunnetta yhteisten talkoiden muodossa? Ovatko he olleet joskus osana sairastunutta työyhteisöä maassa, jossa työpaikkakiusaaminen on arkipäivää? Löytävätkö he syitä osallistua ylipäänsä tähän yhteiskuntaan? Näkevätkö he ympärillään ylipäänsä välittämistä samalla kun luokkaerot kasvavat huimaa vauhtia? Mielestäni aika vähän.
Miksi heidän sitten pitäisi välittää paskaakaan mistään?

Vain muutama hipaisun ulottuvilla

Sosiaalisen median ja internetin aikana kaikki tieto ja propaganda ovat kosketusnäytön ulottuvilla, kuten myös ne esimerkit ja asenteet, joita myös me vanhemmat viljelemme. Olivatpa ne kuinka vääristyneitä tai eivät, niissä on voimaa. Huolestuttavaa tässä on se, että todella moni syrjäytymisen siemen itää jo varhaiskasvatuksessa, viimeistään peruskoulussa, ylisuurten luokkakokojen ja puutteellisen tuen keskellä. Jo yläasteella edessä on kuitenkin isoja linjauksia tulevaisuuden suhteen, vaikka vasta hetki sitten päätökset tehtiin lähinnä farkkumerkin valinnan yhteydessä. Miten nuoria valmistetaan tällaiseen harppaukseen?

Näiden lasten vanhemmat ovat nyt suunnilleen itseni ikäluokkaa, meitä kasiykkösiä ja siitä lähimaastosta, niin vanhalta ja keski-ikäiseltä kuin se kuulostaakin. Onko tämä elämä kaikista meistäkään sellaista, jota haluaisimme elää? Uskaltaisimmeko myöntää lapsillemme olevamme onnettomia sisimmässämme? Kaikki eivät varmasti.

Yksilön vastuu omasta elämästään on kiistaton fakta, jota ei sovi unohtaa. En hyväksy selityksiä, ettei ihmisellä olisi tänä päivänä mahdollisuuksia. Niitä on enemmän kuin kenties koskaan. Se ei ole syy heittäytyä maantielle poikittain ja huutaa “Nyt on mies!”.
Mutta tarvitaan myös omaa halua. Jos sitä ei ole, mahdollisuudet ovat sanahelinää. Myös hienon sosiaaliturvaan perustuvan järjestelmämme tarjoama mahdollisuus tehdä valintoja, jotka eivät suorittajakansaa miellytä, on myös fakta. Järjestelmä tukee osaltaan toistaiseksi ainakin epäsuorasti Juuson ja monen muun vapaaehtoisen “työnvieroksujan” vapauden ideologiaa. Kenen syy se sitten on? Mielestäni järjestelmä, joka tarjoaa tällaisen yhteiskunnallisen “vapaudut vankilasta”-kortin, ei usko tähän nykyiseen ideologiaansa itsekään. Kaikki eivät edes nosta mitään tukia, eikä se tueksi annettu rahasumma paljoa ole, mutta jotenkin sillä tulee näemmä toimeen vaihtoehtoisten tulonlähteiden ohella.

Jos halutaan lastata mahdollisimman paljon ihmisiä valtamerialukseen, olisi hyvä tarkastaa ensin sen nykykunto. Osa tämän päivän nuorista ymmärtää olla astumatta vaivihkaa uppoavaan laivaan aivottoman massan perässä, jonka mielestä se laiva on ainoa tapa kulkea kohti hyväksynnän satamaa.

Koska he voivat.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: