Ei rahasta vaan henkisestä pääomasta

Hoitotyö, tuo kiistelty ja paljon esillä ollut ammatti. Työ, jota ei tehdä rahasta vaan henkisestä pääomasta.

Tuo paljon kiistelty ja puheita herättävä ammatinvalintakysymys. Kutsumusammatti, siksi sitä kutsutaan. Sellainen se varmasti meille monelle täytyy olla. Muutenhan täältä loppuisivat hoitajat kesken, koska finanssisyistä alalle ei varmasti kukaan täysjärkinen hakeudu. Elleivät sitten halua empiirisenä tutkimuksenaan havainnoida, miltä tuntuu elää astetta askeettisemmin kuin esimerkiksi naapurin LVI-asentaja tai koodari.

Ihmiset, jotka eivät ole työskennelleet hoitoalalla, eivät varmastikaan voi ymmärtää henkisen kuorman määrää, jonka hoitajat kantavat usein naisellisilla, kapeahkoilla ja äidillisillä hartioillaan. On meitä miehiäkin jokunen tasapainottamassa sentään tilannetta. Hoitoalahan on helppoa, jossa pärjää hölmömpikin. Kuka tahansa osaa kuljetella mummua tai pappaa hiilikuitupyörätuolissaan sairaalan puutarhaa edestakaisin tai käydä sympaattisen down-nuoren kanssa jätskillä tai Mäkkärissä, eikö?

Ihmiset eivät kuitenkaan näe asuntoloiden ja laitosten seinien sisälle, jossa kuuden päivän työputken viimeisenä iltana, viimeiset voimansa ja lehmänhermonsa taiten käyttävä hoitaja/ohjaaja selittää rauhallisella, viilipyttymäisellä työäänellä tuohtuneelle asiakkaalle, miksi hänenkin kuuluu tehdä oma osansa asuntolan töistä ja miksei hänen ole järkevää syödä iltapalaksi kahtakymmentä banaania, kenties sadannen kerran kyseisen lukaalin työhistoriansa aikana. Toki nykyistä lainsäädäntöä tulkittaessa asiakkaalla on oikeus myös huonoihin valintoihin, jos vaimentaa korvistaan inhimillisyyden kuiskaukset ja maalaisjärjen loittonevat avunhuudot. Helpottaahan se osaltaan myös hoitohenkilökunnan työtä.

Asiakaspalvelua vai hoitotyötä?

Asiakaspalvelutyössä ja hoitotyössä on muuten yksi suuri yhteneväinen piirre. Molemmissa ammateissa joudut työskentelemään parhailla puolillasi, vain se tietynlainen sektori apunasi. Vastassasi sinulla on useimmiten ne kanssaeläjän huonoimmat puolet ja koko rekvisiittakomero. Saat lähes päivittäin ottaa vastaan osan jonkun toisen ihmisen pahasta olosta, koittaen neutralisoida sen omilla parhailla puolillasi, aina viimeiseen saakka. Toki vastapainona saat myös osasi jonkun toisen onnesta. Huonossa skenaariossa saatat joutua jatkamaan työntekoa palkatta kotona, vääntäessäsi verbaalista Jaakobinpainia teini-ikäisten mutanttipuberteettihirmujen kanssa likimain samoista asioista, hieman löyhemmillä raameilla ja aavistuksen epäammatillisemmalla lyyrisellä osastolla.

Hoitotyössä on myös suuri vastuu. Hoitotyön ammattilaiset ovat usein ne viimeiset linkit esimerkiksi lääkehoidon ketjussa, joiden kautta lääkeaineet siirtyvät kohteeseensa oikeina, täsmällisinä annoksina. Virheitä sattuu aina, ihmisiä kun olemme kaikki, mutta se pienikin virhe voi maksaa väärin annosteltuna tai kohdennettuna ihmishengen. Hoitoalan ammattilaiset ovat myös usein terapeutteja, äitejä, isähahmoja, kokkeja ja auktoriteetteja samalla, lyhyehköllä koulutuksella. Enkä maininnut edes lukuisia sivurooleja.

Monelle asiakkaalle he ovat ainoita linkkejä hoitokodin tai asuntolan ulkona vallitsevaan elämään ja sosiaaliseen kanssakäymiseen. Monelle he ovat ainoa pilkahdus ystävällisyyttä, turvaa ja välittämistä. Työssään hoitoalan ihmiset näkevät ja saavat kuulla tahtomattaankin asioita, joita eivät haluaisi koskaan nähdä tai kuulla. He antavat itsestään joka työvuoro ison osan minuuttaan, ihmisyyttään. Hoitoalan työssä inhimillisyys, raadollisuus ja ihmisyyden koko kirjo on vahvasti läsnä. Hoitoalan ihminen on myös usein se, jonka kädestä hento puristus lopulta hellittää ja jonka kasvonpiirteet tästä maailmasta lähtöä tekevän silmät viimeisenä työnään hahmottavat. Siinä päätepisteessä se ei ole enää vain työtä. Siinä pisteessä myös hoitohenkilökunta on varsin alaston ja inhimillinen luojansa edessä.

Tarjolla on siis varsin suuria saappaita, eikö totta?

Jänis pisti päänsä pensaaseen

Ihmettelen avoimesti, miten hoitotyön konkreettinen arvostus on häpeällisellä tavalla piilotettuna pensaaseen. Mitä korkeampi asema ihmisellä on, sen suurempi tarve ja lähestulkoon kansalaisvelvollisuus hänellä on toitottaa etenkin vaalien alla sitä, kuinka tärkeää työtä hoitoalan ihmiset tekevät ja kuinka heikoimmasta on pidettävä huolta. Kaveria ei myöskään jätetä, eikä kenenkään elämä ole arvoton. Missä se sitten näkyy? Rahalla ei saa läheskään kaikkea, mutta perusturvaa se tuo, joka osaltaan lisää seitinohuella tavalla myös työssä jaksamista, jonka merkitystä tuskin tarvitsee perustella tässä yhteydessä.

Tosiasiahan on se, että hoitoalan ihmiset työskentelevät kuluerien kanssa. He ovat työssään läsnä voittoa tuottamattomien solujen kanssa, jotka näkyvät Excel-taulukoissa vain numeraalisina mustina merkkeinä. Voitto tuotetaan sillä, kuinka halvalla näitä voittoa tuottamattomia artikkeleja voidaan ylläpitää ja paljonko siitä hoidosta kehdataan pyytää rahaa yksityisiltä tahoilta, kunnilta ja kaupungeilta. Näin rumasti sen ymmärrän, kuunnellessani puhetta norsunluutornin kielellä.

Hoitotyö on parhaimmillaan jaksotyötä. Se on enemmän kuin yllämainitut artikkelit ja niiden sijoittelu eri taulukoihin. Jaksotyöllä tarkoitan sitä, että ihmisen on hyvä ymmärtää omat rajansa sekä oman annettavansa rajallisuus. On ensiarvoisen tärkeää minimoida tyhjien kauhallisten määrä annettavaan kohteeseen, jopa suoranainen elinehto. Siinä hetkessä kun ensimmäinen kauhallinen kuivaa kaadetaan pöydälle, on aika alkaa katsella horisonttiin.

Tyhjä takki, täysi työkalupakki

Minä väsyin, annoin, sain, uuvuin ja tyhjensin takkini. Löin viimeisen tyhjän kauhani pöytään, jonka jälkeen päätin tehdä ratkaisuja. Jotta minä voisin taas väsyä, antaa, saada, uupua ja tyhjentää takkini seuraavassa kohteessani, uusien kuluerien parissa. Minä olen kuitenkin jättänyt jälkeeni jotain. Olen jättänyt ison osan itsestäni ihmisille, joiden takia väsyin, uuvuin, tyhjensin takkini ja joille annoin ja joilta sain. Toivon ja uskon, että he muistavat sen varmasti pitkään, kenties lopun elämäänsä. Niinkuin minäkin tulen muistamaan heidät, aina terminaalivaiheeseeni saakka. Ja siitä yli.

Otan asiakkaan raivokohtauksen yhteydessä erittynyttä sylkeä saaneen hupparini, lattialle monesti pudonneet työavaimeni ja laskeudun norsunluutornista kohti kuolevaisia. Alan kuulla melun sijaan ääntä, sanoja ja jopa lauseita. Näen pienten pisteiden sijaan hahmoja, ilmeitä ja ihmisyyttä. Ruohonjuuritasolle laskeuduttuani huomaan, että olen muiden kanssa aika samanlainen ilmestys. Puutteineni ja virheineni. Melkein saman mittainenkin, samoilla ruumiinosilla ja ihmismäisillä piirteillä varustettu. Taulukoissa asuvat numeraalit ovat saaneet yhtäkkiä ihmismäisen muodon.

Erotan lauseita “Kiitos paljon, kiva että sä olet täällä töissä!”. “Kiitos, kun harjasit hiukseni. Kukaan ei ole tehnyt sitä kahteen viikkoon”. “Minä haaveilen, että voisin päästä joskus elokuvateatteriin oman tyttöni kanssa. Siitä minä tykkäisin kovasti. Voitaisiinko joskus ihan oikeasti mennä? Haluaisin laittaa sitten sen uuden puvun, jonka ostin sieltä Tallinnasta, silloin kaksi vuotta sitten!”.

Henkinen pääoma on asia, jota rahalla ei voi ostaa. Siksi minusta ei varmaankaan tullut sähkömiestä, kirjapainajaa tai parturia. Ei edes myyntimiestä.

Siksi minä teen tätä työtä edelleen. Ei rahasta vaan henkisestä pääomasta.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: