Tunnelin päässä näkyy valoa

Helpottava huokaus. Rikottu hiljaisuus, myös tämän blogin suhteen. Pää täynnä ”ammattimaista” kirjoittamista, asiatekstejä, lyhyitä lauseita. Tiivistelmiä. Hienoja sanoja, joiden asettelemiseen ja tuskin havaittavaan venyttämiseen on siunaantunut jonkinlaisia kykyjä. Viimeisten vuosien aikana noita asioita on myös saanut harjoitella ihan luvan kanssa, omasta mielestäni ihan riittämiin hetkeksi aikaa. Tunnelin päässä näkyy valoa.


Nyt on hetki, jolloin en välitä tiivistämisestä, en lauseiden pituudesta, en asiasanojen määrästä, viitekehyksistä saati edes kappaleiden pituuksista tai riviväleistä. Toki tiedostan, että nämä kuuluvat hyvään kirjoittamiseen olennaisena osana, mutta ne eivät saa määritellä itse sisältöä liikaa. 
Se tapahtuu vihdoinkin. Noin viiden vuoden opiskelu-urakka on viittä vaille kasaan puserrettu. Joku voisi sanoa, että jonkinsortin unelma on täyttymässä. Unelmaa en allekirjoita täysin, mutta voisin sanoa kokevani ensi kertaa elämässäni saavuttaneeni jotain.

Olen älyttömän huono kehumaan itsestäni hyvää tai arvostamaan omia tekeleitäni missään määrin, mutta nyt ensi kertaa tunnen, että olen saamassa oikeasti jotain aikaiseksi. Olkoonkin se ”vain” ammatti, johon nyt valmistuu melko moni muukin samaan aikaan. Siltikin tunnen, että etenkin omalla kohdallani, näillä haasteilla varustettuna se on työvoittoakin suurempi rutistus, josta minun täytyy ymmärtää olla ylpeä. Olen siis valmistumassa johonkin kirjaimellisesti. Ihminen kun ei ole koskaan täysin valmis, termi ”valmistumassa” on oikein oivallinen. Se prosessi myös jatkuu sen maagisen paperin olemassaolosta huolimatta.

Tarkoituksen ja merkityksen jäljillä

Sanaparsi ”asioilla on aina joku tarkoitus” alkaa hahmottua päässäni todella kirkkaana ja selkeänä visiona, mitä pidemmälle tätä elämänpolkuani taiteilen. Viimeisten vuosien aikana on tapahtunut niin paljon asioita, joiden tarkoitus on selvinnyt vasta hiljattain ja olen saanut nähdä koko kuvan monista asioista. Aikaisempien parisuhteiden päättymiset, uusien löytämiset, uudet alut, kyyneleet ja turhautumisetkin ovat saaneet mielessäni todella selkeän paikan tällä janalla, joka alkaa nyt vasta pysyä vaakatasossa ja jonkinlaisessa janan mallissa omassa elämässäni.

Koen vahvasti, etten olisi aikaisemmin elämässäni ollut valmis mihinkään, mitä olen saanut näinä reiluna neljänä vuotena. En olisi ollut mitenkään valmis uusioperheen toiseksi vastuulliseksi aikuiseksi, esimerkiksi, tueksi ja turvaksi teini-ikäisten mutanttininjalapsukaisten elämän polulle ja samalla turvalliseksi ja luotettavaksi puolisoksi upealle, rohkealle ja vahvalle naiselle, joka on käynyt läpi asioita, joita kenenkään lapsen ei pitäisi todistaa. Hän on elänyt täysin erilaisen tarinan kuin minä itse, turvallisen ja rakastavan ydinperheen sekä suojatun ja varjellun lapsuuteni siivittämänä. 

Koen myös, etten olisi ollut parikymppisenä tai ehkä edes kolmekymppisenä vielä henkisesti ja psyykkisesti valmis näihin töihin joita nyt teen tai joihin olen saamassa pätevyyden. Jos haluaa auttaa toisia, on oman paketin oltava ehjä. Muutamia vuosia sitten se ei todellakaan ollut, josko vieläkään täysin. Tällä hetkellä se on kuitenkin ehjin mitä se on koskaan aikuisiällä ollut. Minusta tuntuu myös siltä, että kaikesta kipuilusta huolimatta tämä ala valitsi minut, minä en niinkään alaa. Tuntuu myös usein siltä, että monet muutkin asiat ovat vain tapahtuneet viime vuosina. Mitä pidemmälle tämä taival etenee, sen vahvempi tämä tunne vain on. Mitä työhön itseensä tulee, rahansa saa taatusti helpomminkin jostain. Sitä saa taatusti muista töistä myös enemmän, huomattavasti lyhyemmillä koulutuksillakin. Se ei kuitenkaan ole mielestäni tämän elämän prioriteetti millään muotoa. 

Vihjeitä valonkajosta

Alan kutsu minulle oman päätökseni sijaan konkretisoitui hetkeen kun ulkoilutin jo edesmennyttä Osmo-koiraamme silloisen kodin alapuolella sijaitsevan radanvarren reunassa. En miettinyt mitään, heittelin vain Osmolle keppiä, jota se rakasti hakea. Yhtäkkiä vain päähäni pälkähti ajatus, että minun pitäisi hakea Sosionomiksi. Syytä en tänä päivänäkään tiedä tarkemmin. En ole koskaan aikaisemmin edes miettinyt sellaista mahdollisuutta päivääkään. Se ajatus vain minulle annettiin. Se oli kuin puhelu agenttileffasta, johon vastataan ”yes. Roger that.” 


Soitin myöhemmin illalla rakkaalle ystävälleni Joensuuhun, jonka tiesin olevan sosiaalialalla ja kyselin tarkemmin miehen ajatuksia aiheesta. Hän oli sitä mieltä, että minun täytyisi ehdottomasti hakea. Taidettiin myös yhdessä ihmetellä, miksei tällainen ajatus ole aikaisemmin tullut edes mieleen. Hän on myös tukenut minua alusta saakka koko opiskelutaipaleeni ajan ja uskonut tämän projektin valmistumiseen, josta olen erittäin kiitollinen. Itse en siihen etenkään viime tammikuussa enää kauheasti uskonut. En voi myöskään koskaan tarpeeksi kiittää perhettä ja läheisiäni, jotka antoivat syyn ja painavan sanansa takeeksi sille, että tämä tie on nyt vain kuljettava loppuun. Olen niin iloinen ja onnellinen siitä, että tapojeni vastaisesti uskoin sen lopulta täysin vilpittömästi. Se mahdollisti viimeisen mäen kiipeämisen.


Tarinan opetus lienee se, että kaiken tämän hektisyyden, brändäämisen ja maailman painon arvioinnin ohella kuunnelkaa itseänne ja viestejänne. Olen aivan varma, että moni muukin saa näitä mystisiä puheluita, jotka saattavat viedä teidät sellaiselle reitille johon pääsee mukaan vain kerran niillä optimaalisilla puitteilla, mitä tarinan luoja on kirjoittanut. 

Palaset eivät voi loksahtaa paikoilleen, ellei niillä ole tilaa asettautua.  Tunnelin päässä näkyy todellakin valoa. 

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: