“Kun näin viimeisen kerran Ilveksen…”

…se sanoi, et meistä jää vain jäljet lumeen.”
Varmasti näinkin. Silti väitän, että jätämme taaksemme muutakin. Ainakin suurin osa meistä, toivottavasti. 

Kun alamme tekemään tilejämme selväksi lautturin kanssa päätepysäkillämme, on varmasti syytä kurkata olkamme yli vielä viimeisen kerran. Näemmekö takanamme vain airon jättämän vanan, joka haihtuu ajasta ikuisuuteen ja olemattomaan jo muutaman metrin jälkeen, vai näemmekö kenties jotain säänkestävää ja pysyvämpää? 

Usein sen viimeisen lähdön hetken koittaessa ajatellaan, että meistä jäisi muistoksi vain ruumis ja maallinen omaisuus. Tosiasiassa meistä jää paljon muutakin, mitä ei välttämättä näe pelkästään katsomalla vaan katselemalla. Ikään kuin albumillinen musiikkiteoksia tai yli neljä minuuttia pitkä soinnullinen musiikkikappale, joka ei aukea kuulijalle vain kuulemalla, ainoastaan kuuntelemalla. 

Toive tässä alustuksessa oli havainnollistaa se, että ihminen muistettaneen pääasiassa sanoistaan ja teoistaan, sekä vaikenemisestaan ja tekemättä jättämisistään. Kuilu näiden kahden valinnan välillä on yllättävän iso, vaikka toiselle puolelle näkisikin kuulaana iltana vaivattomasti. Rohkeimmat meistä uskaltavat hypätä sen ylitsekin. 
On valtava merkitys, autatko jo läsnäolollasi ja kohtaamisen voimalla loukkaantunutta ja hätääntynyttä nuorta ihmistä, vai käveletkö vain enemmistön tavoin ohituskaistaa uppoutuneena omiin asioihisi, ettet vain vahingossakaan joudu sotkeutumaan jonkun toisen ihmisen elämäntarinaan pienessä sivuosassasi. Lopulta olemme kuitenkin yksin, vai miten siinä laulussa sanottiinkaan. 

Myös sillä on suuri merkitys, oletko olemassa ihmiselle sillä hetkellä kun hän tarvitsee jotakuta vertaistaan olemaan se vahvempi osapuoli. Se toinen, joka kertoo että asiat järjestyvät varmasti ja mitä seuraavaksi tehdään. Oli se sitten syvään hengittämistä tai vesilasin nauttimista, kaikella on merkityksensä. Kaikki nämä pienet siveltimen piirrot jonkun toisen sielunmaisemassa ovat niitä jälkiä, joita voimme nähdä vilkaistessamme viimeisen merimatkamme päätteeksi olkamme yli, sen parin metrin päässä olevan hennon, airon jättämän vanan ohitse. Ne ovat merkkejä siitä, että olemme konkreettisesti jättäneet oman jälkemme tähän maailmaan, joka monien uskomusten mukaan on se väliaikainen kanvaasi jossa meidät kuvaillaan ihmisinä ja jonkun luomuksena. Se on kenties meidän ansioluettelomme, kun joku meitä päätösvaltaisempi taho päättää aloittaa rekrytointinsa niihin vakituisempiin virkoihin. Virkoihin, joissa akateemisilla tutkintotodistuksilla ei ole mitään lisäarvoa.

Maallisemman ja konkreettisemman tiivistelmän ylläolevasta kirjainjonosta voisi kiteyttää muuan talonpojan lausumalla lauseella: ”Voin nukkua myrskyisinä öinä.”  Vaikka tuulet riepottelisivat irtaimistoa, puhaltaisi peltikattoja kohti taivaita, pyyhkisi voimallaan materiaa maailman ääriin, hän on salvannut tallien ovet, huolehtinut eläimet turvaan ja sitonut soutuveneensä huolellisesti rantakiveen. Hän on tehnyt kaiken voitavansa niin hyvin kuin on suinkin pystynyt, siksi hän voi nukkua levollisesti myös myrskyisinä öinä.

Jotta me voimme nousta aikanaan lautalta pää pystyssä, katsoa taaksemme ja jatkaa matkaa epävarman vilkuilun ja hapuilevan askeleen sijaan, tulee meidänkin nukkua rauhallisesti myrskyiset yömme ennen mahdollista iankaikkista valkeutta tai itse kenenkin ideologiasta riippuvia vaihtoehtoja.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: