“When I listen to my stereo…”

“All I hear is a funky flow…”

Kesken hyvän musiikkikappaleen, likimain kliimaksisen kertosäkeen alussa vasemman korvan nappikuulokkeen halpa, kuminauhamainen johto sanoi itsensä irti. Joku kuparilanka tai muu audiojohdannainen sieltä sisältä murtui. Stereo muuttui välittömästi monoksi, palaten vielä pahasti pätkien hetkeksi aikaa molempien korvien audiokaramelliksi. Sitten vasemmisto vaikeni lopullisesti. 

Se ärsytti minua suuresti ja tuhosi valtaosan musiikkikokemuksestani välittömästi pois, suodattaen taatusti myös joitain kokonaisuuden kannalta tärkeitä ääniraitoja ja niiden nyansseja, jotka oli panoroitu vahvemmin vasemmalle korvalle. Eli juuri sille puolelle, josta onneton piuhanpätkä päätti työsuhteensa hetki sitten ilman irtisanomisaikaa.

Riisuessani ärtyneenä korvistani rikkoutuneet nappikuulokkeet, mietin jostain syystä sitä, kuinka kauheaa olisi kuulla maailma ja ympäristö vain monona. Yksipuolisesti, yhdestä suunnasta tuutattuna ja noin riisuttuna miltä kuuntelussa ollut Poets of the fallin uusin audiotuotos yhdellä napilla kuulosti. Ajatus lähti harhailemaan ja jalostumaan vielä etäämmälle asian ytimestä, joka herätti pohtimaan myös sitä, kuulemmeko usein toinen toisiammekin vain monona, ilman stereokuvaa ja kokonaista auditiivista elämystä? Unohdammeko kuunnella muitakin näkemyksiä ja soundeja vain sen oman monoelämyksemme lisäksi? Unohdammeko ylipäänsäkin laittaa korvallemme sen toisen kuulokenapin stereomahdollisuutta varten?

Jos kuulemme asiat vain yksipuolisesti ja monotonisesti, meiltä saattaa jää todella merkittäviä totuudenpalasia kuulematta. Mielestäni on huolestuttava suuntaus ja ilmiö, että uskallamme melko röyhkeästi ja itsevarmasti tuomita myös toisiamme ja itsemmekin kovin hätäisesti, kuultuamme kokonaisuuden vain yhdellä korvalla. Nykyinen kasvottomuuden ja etähuutelun mekka (mm sosiaalinen media) tukee myös systemaattisesti valikoivaa monokuuntelua- ja lukemista sekä niitä seuraavia primitiivireaktiota.

Vallitsevaa suoran toiminnan ja monotonisen kuulemisen kulttuuria edesauttanee myös nykyinen populaarimusiikki ja puhtaasti (auto)radiosoiton/suoratoistopalvelujen tarpeet edellä miksatut kappaleet (joita kuunnellaan pääosin nappikuulokkeilla tai kannettavilla taskuämyreillä), jotka jättävät tarkoituksella biiseihin ne taajuudet ja elementit, joiden olemassaolon tarkoitus on ainoastaan tukea jonkinlaisen auditiivisen taustahälyn aikaansaamista sekä jonkinlaisen autotuunatun sanoman tai sanomattomuuden rytmiikkaa joko korostetun rajusti tai hieman kevyemmin. 

Musiikki, kuin itseasiassa koko elämäkin on pääosin vuorovaikutusta toisten kanssa. Kuunnellaan maailmaa stereona, kunnioittaen ja kuullen. Yksin on hankala luoda vuorovaikutusta, ainakaan uskottavaa ja toimivaa sellaista. Stereo vaatii myös aina kaksi. Mono on myös eräänlainen synonyymi ja symboli yksinäisyydelle. 

Enkä puhu nyt hiihtomonosta.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: