“Me oltiin me kaksi, joista arvannut ei…”

“…olit hiljainen poika, minä sunnuntailapsi.” 

Uusi vuosi, uudet tarinat. Uudet otsikot ja uudet kappaleet. Uudet ilot, uudet kyyneleet.
Näin sitä aina toivoisi. 
Sitä toivoisi myös, että perheet pysyisivät yhdessä ainiaan, siinä kokoonpanossa jossa ne niiden perustamishetkellä olivat, täynnä uskoa tulevaan ja rakkautta niin paljon, että se riittää kehdosta kummulle, yhteisen hautapaikan suojiin jota koristaa joka joulu rinnakkain kaksi kynttilää.


Tämä on kuitenkin elämää. Eihän se juuri koskaan mene niinkuin kauneinta olisi. Se on olosuhteiden indikaattori, hyvin rehellinen ja koruton peilikuva meidän valinnoistamme ja tämän ajan epävarmuudesta.
Nykyajan perheet rakentuvat nykyisin yhä enenevissä määrin useammasta perheestä, joita myös leikkisästi uusioperhe-termillä kutsutaan. Ihmiset eroavat, se on vain fakta. Toisin sanoen yhdyskuntiin uiskentelee yhä useammin joku vieras aikuinen, joka on lapsen silmin tulossa viemään ainakin fyysisesti sen toisen kaikista rakkaimman aikuisen tilan, hammasharjamukin, kenkätelineen askelman, sekä paikan ruokapöydän kulmalta. Asettuu taloksi sen suuremmin kyselemättä tai odottamatta kutsua. Heittää löylyäkin paljon roisimmin kuin se toinen maailman rakkain aikuinen, joka ei enää istu yhteisessä saunassa jalka hassusti puuta vasten nojaten ja vettä kauhasta päälleen kaataen. 
Mikään ei ole enää niinkuin ennen. Ei olekaan, se on totta.
Mutta voisiko se myös olla paremmin? 


Kun ihmiset eroavat, siihen on usein joku erittäin pätevä syy. Jos lapset ovat hyvinkin pieniä, sen syyn täytyy olla erittäin merkittävä, että normaaleilla tunnereseptoreilla varustettu vanhempi edes harkitsee perheen hajottamista ja lähtemistä yhteisestä kodista. Kukaan vanhempi tuskin voi katsoa silmät kuivina taakseen, kun auto kaartaa pois siitä tutusta kotipihasta viimeistä kertaa siinä roolissa.
Siinä hetkessä jotain on mennyt merkittävästi rikki. Eikä mikään rikkonainen ole yhtä voimauttava ja turvallinen kuin ehjä tai ehjäksi rakennettu, olivat biologiset symbioosit mitä tahansa.

Sen uuden aikuisen, jota itsekin edustan, vastuu ja esiinmarssi ei ole kuitenkaan helpoimmasta päästä. Pahimmillaan sitä joutuu lähtemään hirvittävältä takamatkalta tavoittelemaan paikkaansa auringossa, tai edes sohvannurkassa. Silloin ei ole oikea hetki iskeä kortteja pöytään ja kertoa, kuka on uusi sheriffi kaupungissa. Siirtymävaihe on täysin väärä aika urotöille ja sanelupolitiikalle. On ymmärrettävä, että sitä tulee ikäänkuin kylään toisten kotiin, tutustumaan toisten elämään, joka kenties hetki sitten on ollut hyvinkin toisenlaista. Uuden ihmislauman hitsaantuminen joukkueeksi ei tapahdu hetkessä, saatika väkisin. Saan olla hyvin kiitollinen, että lapset joiden elämään tulin koheltamaan melko puun takaa, antoivat minulle reilun mahdollisuuden näyttää kynteni ja ansaita heidän luottamuksensa ja hyväksyntänsä. Sekään ei ole todellakaan itsestäänselvyys, josta kaikki kunnia menee nuorisolle.


Puhuttaessa uusioperheiden ongelmista ja sopeutumisvaikeuksista oletan, että niissä tarinoissa ylläoleva kappale on kirjoitettu hieman erilaisella sävyllä. Me ihmiset olemme erilaisia, niin ovat meidän näkemyksemmekin asioista. Oli kysymyksessä sitten ydinperhe tai uusioperhe, mikä tahansa olomuoto perustuu aitoon välittämiseen, rakkauteen ja huolenpitoon toisista ihmisistä ja lähimmäisistä. Se on tavallaan myös lohdullista. On lohdullista ymmärtää, että biologiasta huolimatta voi olla jollekin tärkeä ja ainutlaatuinen, jonka joku tulee muistamaan aina viimeiseen tilinpäätökseen saakka. Ja toisinpäin.


Tarkoitus ei ole sanoa, että olisin kaikessa kuvitellussa viisaudessani tehnyt paljon oikeita asioita, joita nyt neuvon “viisaana” muille. Sanoisin ennemmin näin, että suuressa tyhmyydessäni olen ymmärtänyt ja saanut mahdollisuuden olla tarpeeksi nöyrä ja oikeissa tilanteissa neutraali, joka on mahdollistanut tutustumisen ja integroitumisen tähän uusioperheeseeni ja sitä kautta ohjannut minua kuin itsestään oikeaan paikkaan sohvalla, saunassa ja ruokapöydässä.


Näiden muutaman vuoden aikana olen saanut kokea iloa, surua, kiukkua ja onnistumisia. Olen nähnyt kaksi murrosikää aitiopaikalta, vailla minkäänlaista kokemusta edes niistä helpommista vaiheista. Olen saanut vastata pelokkaisiin kysymyksiin suurista muutoksista, sekä saanut osakseni hallitsemattomia kuohuja, joita kovaa vauhtia kehittyvä ihmiskeho ei vielä kykene suodattamaan. Kaikki nuo reaktiot kertovat kuitenkin siitä, että minut on hyväksytty toiseksi aikuiseksi, jonka edessä voi olla iloinen, surullinen, epävarma, kiukkuinen ja kaikkia niiden välimuotoja. Koen, että olen saanut olla lapsille jotain, mitä heillä ei välttämättä muuten olisi ollut. Niin hyvässä kuin pahassa.
Kaiken tämän summana käytän globaalia välittämistä ja rakkautta yli perinteisten normien ja oletusten. Uusi voi olla myös mahdollisuus, itse kenellekin osapuolelle. Vaikka elämä ei aina menisikään niinkuin sen on oletettu menevän, jotain erityistä ja merkittävää voi saada tilalle, vaikkei ole olettanutkaan mitään. 


Tämä olkoon sana vuodenvaihteeksi, uusien mahdollisuuksien ja elämänmuutosten eteisessä seistessä, pöytäliina toistaiseksi melko puhtaana hohtaen.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: