“On laiva valmiina lähtöön…”

“…se kaukomaille käy. Missä taivaalla illan tullen, ei pohjantähteä näy.”
Tuttu laulu jo ala-asteelta. Meille 90-luvun lapsille se on symboli siirtymisestä, lähtemisestä ja kasvamisesta. Silloin jotain jäi pysyvästi taakse. Äidit itkivät, isät eivät kehdanneet, silmiään vain räpyttelivät. Meillä lapsillakin oli vähän palaa kurkussa, joka johtui varmaankin vain pienestä flunssaepidemiasta.

On jälleen se aika vuodesta, kun lapsista aletaan tekemään aikuisia. Enkä puhu nyt siitä miesten koulusta, jota aikapojat ja aimomiehet nimittävät armeijaksi.
Puhun yhteishausta. Pienestä ajanjaksosta, joka saa reaktioita aikaan jokaisen vähääkään itseään kunnioittavan nuoren ihmistaimen keskushermostossa. Ajanjaksosta, jossa ympäristön paine, yhteiskunnan normit ja olettamukset, muiden ihmisten toiveet ja ei aina niin helläkään ohjaaminen “oikeaan suuntaan” tekevät melkomoisen emootiococktailin niiden itsevarmempienkin, tulevien uraohjusten alitajuntaan. Puhumattakaan heistä, joiden tulevaisuuden haaveet ja itsetietoisuus ovat yhtä kauaskantoisia kuin aamupalaksi hörpätyn Play-kaakaon tuoma sokerintäyteinen, hetkellinen energiapiikki.


Nuoret aikuistuvat (ainakin kovasti yrittävät) nykyään hyvin varhain. Etenkin tytöt, jotka pukeutuvat jo liki aikuisen naisen tyyliin viimeistään yläasteella. Naamankin osaavat maalata kuin Picassot konsanaan, poikien vielä väritellessä värityskirjojaan. Myös lapsen maailmaan kuuluvien artikkeleiden hylkääminen mahdollisimman varhaisessa vaiheessa tuntuu olevan enemmänkin meriitti kuin surullinen pikakelaus aikuisuuteen, johon yleensä joudutaan vain odottamattoman vastuun ja tragedian johdosta, jota ei kellekään lapselle toivoisi. 


Osasyy yllä mainittuihin ajan kuviin on yhteiskuntamme rakenne, joka melko suorasanaisesti vihjailee suorittamaan ja turvaamaan menestyksenä hyvissä ajoin, vähintäänkin paremmin kuin se kuuluisa naapuri. Mittarina useimmiten materia ja hyvä yhteiskunnallinen ja sosiaalinen status. Useassa yhteydessä painotetaan sitä, kuinka tästä kapeasta valtavirran sektorista ei vain parane pudota, muuten et ole olemassa tälle yhteiskunnalle. Ensin koulut, sitten omakotitalo ja kolme lasta. Siihen pyritään. Ei ihme, että syntyvyys matelee mutapohjan uumenissa. Nuo elämänviisaudet ovat viisitoistavuotiaalle melko pelottavaa kuultavaa, ainakin minun mielestäni. Tarpeeksi pelottavaa on jo ajatus siitä, että nyt tehtävät valinnat vaikuttavat koko loppuelämään, vaikka totuus ei olekaan niin mustavalkoinen. Sellaisena se vain monesti annetaan ymmärtää, niin opinto-ohjaajien kuin muidenkin aikuisten toimesta. Hyppy vastuuseen ja aikuisuuteen on todella jyrkkä, ellei ole jo tehnyt mielikuvaharjoituksiaan aikaisemmin.

Tämä ei ole tietenkään vieras ilmiö, ovathan lapset tehneet jo entisaikaan töitä varhaisemmin kuin kasvaneet paikatuista polvihousuistaan ulos. Lapset ovat työskennelleet ja työskentelevät myös muualla maailmassa täyttä häkää ennen kymmentä ikävuotta, ommellen muun muassa näiden aiemmassa kappaleessa mainittujen nuorten naisten vaatteet. Eihän tämäkään ole varsinaisesti mikään uusi suuntaus. Yksi pieni sana erottaa kuitenkin yllämainitut ilmiöt toisistaan. Pakko. Siinä on valtava ero.
Yhteiskuntamme on näennäisesti hyvissä käsissä. Meillä on mahdollisuus kouluttautua niin pitkälle kuin aivokapasiteettia riittää, saada opiskeluun ja suorittamiseen tukea yllinkyllin ja voimme uiskennella tarjonnan ja vaihtoehtojen valtameressä kuin pieni Nemo konsanaan, eksyen ja lopulta löytyen. Koulutus ja sen myötä avautuvat mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämäänsä on mahtava yhteiskunnallinen etu, jota ei voi painottaa liikaa. Yhteisömme tukirakenteet ja mahdollisuudet ovat oikein käytettynä valtava voimavara, josta tämä pieni maamme tunnetaan myös muualla maailmassa, pääasiassa positiivisten ja jopa ylistävien superlatiivien saattelemana. Sitten on tämä kääntöpuoli, joka löytyy lähes jokaisesta tarinasta.


Meillä on valtava määrä mahdollisuuksia, mutta samaan aikaan tapetilla on suuri huoli nuorten ja myös vanhempienkin ihmisten työttömyydestä, hälyttävästä syrjäytymisestä ja osattomuudesta. Nuorten itsemurhat ovat arkipäivää, samoin masennuslääkkeet, psykoterapiat sekä erilaiset mielenterveyden hoitokontaktit, joita ei ole tarjolla likimainkaan riittävästi. Tilastot ovat edelleen liian kauniit todellisuuteen nähden, eikä sellaista ole kenenkään ymmärrettävästi mukava myöntää. Etenkin, jos on juuri toisaalla kehunut systeemin aukottomuutta ja humaani ajattelu edellä rakennettavaa imperiumia, jossa on sijaa kaikille. Tosiasia on kuitenkin se, että pieni- ja keskituloisetkin saavat laskea pennosiaan ja voimavarojaan saadakseen nauttia tämän yhteiskunnan tarjoamista eduista edes kutakuinkin täysmääräisesti. Luokkaerojen kasvu on tätä päivää lintukodossammekin. Mobiilittomille, luottotiedottomille ja offlinessa oleville vaihtoehdoille täällä ei ole enää juurikaan sijaa.


Samaan aikaan kun siis uiskentelemme mahdollisuuksien meressä, yhä useampi lajitoverimme putoaa pois siitä kapeasta suvannosta, jossa voi uida vain ajan hermolla pysyvät ja yhteiskunnan normeihin mahtuvat yksilöt. Heikompien osa on joutua pyörteeseen ja ajautua sektorille, jossa heille ei ole tarjolla juuri mitään. Tässäkään ei mitään uutta sinänsä, näinhän pelin säännöt ovat aina olleet monissa kehitysmaissa, kaikista köyhimmissä ja rajujen luokkaerojen runtelemissa yhteiskunnissa. Jos et pidä päätäsi pinnalla, ei sinua kukaan tule pelastamaan. Kysymys kuuluukin, onko sen pakko olla näin myös meidän niin kutsutussa hyvinvointiyhteiskunnassamme, joka on menettänyt viime aikoina kilpensä kiiltoa juuri heikompien ja yhteiskunnalle tuottamattomien yksilöiden toistuvien laiminlyöntien seurauksena. 


Jokainen meistä on tietenkin myös vastuussa itsestään ja omasta elämästään, se täytyy muistaa. Aina mahtuu joukkoon niitä, jotka eivät sopeudu mihinkään muottiin tai edes räätälöityyn malliin. Mahdollisuuksien ja erilaisten elämänpolkujen puutteen taakse ei voi piiloutua. Minusta on silti huolestuttavaa, että yhä useampi haluaa irtisanoutua vallitsevasta yhteiskuntamallista, jossa kokee jäävänsä ulkopuoliseksi. Ei ihme, että nämä uhkakuvat varjona tulevaisuus jännittää ja pelottaakin.Moni nuori kysyykin itseltään kevään pääsykokeisiin lukiessaan “Pärjäänkö minä? Olenko riittävä?”.
Jos etenkin joku ydinkohderyhmää oleva nuori (tai vanhempikin) henkilö tämän ajatusmyrskyn silmiinsä saa, toivon että pystyisit sanomaan pystypäin itsellesi seuraavan lauseen: “Kun pyrin aina parhaaseeni matkallani sitä kohden mitä oikeasti haluan, olen riittävä ennenkaikkea itselleni ja myös muille.” 


Jotta voisit tehdä työtä yhteiskuntaa varten, on yhteiskunnan oltava myös sinua varten. Sen täytyy olla molemminpuolinen, tasavertainen kädenpuristus. Olet lähtökohtaisesti tarpeellinen ja tärkeä, olivat valintasi ja yhteishakuun kirjatut toiveesi lopulta mitkä tahansa. Se, annatko myöhemmin oman panoksesi meille muille, on vain sinun päätettävissäsi.

Taivas on auki. Näe se mahdollisuutena. 

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: