Yksinäisyys on osattomuuden olomuoto

Yksinäisyys on erittäin tuttu, paljon puhuttu teema, joka toistuu puheissa ja artikkeleissa jatkuvasti. Siitä on vaikea löytää montaakaan aivan uutta kulmaa, mutta se ei poista sitä tylyä tosiasiaa, että siitä on muodostumassa pikkuhiljaa eräänlainen kansantauti sydän- ja verisuonitautien kiistakumppaniksi. Voisin väittää, että yksinäisyys on osattomuuden olomuoto.

Nyt en puhu kuitenkaan siitä perinteisestä yksinäisyydestä, joista yleensä luemme ja kuulemme. Siitä, kun kukaan ei käy tapaamassa, ei soita tai edes viestitä niillä lukuisilla viestintävälineillä, joita nykyään on tarjolla. Se on toki teema, joka ansaitsee yhtä lailla huomiota ja ajatuksia, mutta tämä kirjoitus koskee sitä yksinäisyyttä, jota monikaan ei heti näe tai tunnista.

Naamioitunut yksinäisyys

Tämä yksinäisyys naamioituu sosiaalisten verkostojen sekaan, piiloutuen opeteltujen small talk-repliikkien ja performanssien taakse. Tämä yksinäisyys on myös mestari näyttäytymään ihmisten silmissä sosiaalisena, mukavana ja pidettynä tyyppinä, jolla riittää aina kavereita ja tuttavia ympärillä. Eihän sellainen ihminen ole yksinäinen. Äiti-ihmiset saattavat myös olla erinomaisia piilevän yksinäisyyden maalitauluja. Heillä kun on ne lapset ja perhe, kaikki se mitä ainakin jonkun mittariston mukaan kuuluu täydellisen onnen onnellisuusfaktoriin. Eihän sellainen ihminen ole yksinäinen – vai voiko olla sittenkin?

Yksinäisyyden kokemus on aina yksilöllinen. Maailmaan mahtuu paljon sanoja, yhdentekeviä lauseita, tapaamisia ja puhelinkeskusteluja. Lupauksia auttaa ja olla tavoitettavissa, mutta tosipaikan tullen jättää yksin. Luulen, että meistä jokainen on törmännyt ilmiöön.
Kaikista sosiaalisista kontakteista on toki mahdollista saada jotain eväsreppuun, mutta jos ihmisen kokemus itse sosiaalisen tapahtuman jälkeen on se, ettei vastapuoli oikeastaan ymmärtänyt tai ollut edes kiinnostunut siitä, mitä arvoja ja ajatusmaailmoja hän ihmisenä edustaa tai millaista kanssakäymistä tarvitsee, kokemus voi jättää hyvinkin tyhjäksi ja yksinäiseksi. Kutsut viikonloppurientoihin tai juhliin vain kutsumisen ilosta voivat olla kokemuksena pahempi, kuin juhlista poisjääminen. Ihmisen kokema ulkopuolisuuden tunne voi olla todella voimakas, etenkin jos se korostuu vielä erilaisen ympäristön peilaamana ja joukkoon kuulumattomuuden tunteena. Ihmiset voivat puolihuolimattomasti todeta, että “kyllä se siitä, tutustut vaan porukkaan ja pidät hauskaa!” Kuinka pidetään hauskaa porukassa, joka ei lähtökohtaisesti koe sinua lainkaan hauskana tai ihmisenä, jonka kanssa voisi pitää edes hauskaa?

Kukaan ei halua olla yksinäinen

Ihminen on laumaeläin, mutta lauman kokoonpanolla on suuri merkitys, jotta lauman dynamiikka on yhteisöllinen ja siellä olisi hyvä olla. Meidät on opetettu tutustumaan ihmisiin, verkostoitumaan eri laumoihin ja hakeutumaan ihmisten seuraan, ettemme vain näyttäisi säälittäviltä tai yksinäisiltä. Eihän sellaisista ihmisistä kukaan pidä. Räpläämme puhelinta kahvilassa, kassajonossa ja pikaruokalassa antaaksemme ohimennen signaalia kanssaeläjille siitä, että sosiaaliset kontaktimme kaipaavat meitä, emmekä suinkaan ole yksinäisiä, vaikka syömmekin/teemmekin asioita tällä kertaa yksin. Monella on myös kynnys mennä omassa ylhäisessä seurassaan elokuviin/baariin/konserttiin jne, koska he pelkäävät miltä sellainen näyttää muiden silmissä. Kukaan ei halua leimautua ihmiseksi jolla ei nyt satu olemaan kavereita. Silti sellaisia ihmisiä nyt vaan sattuu olemaan aikamoinen määrä.

Yllämainittujen syiden vuoksi olemme usein valmiita viihtymään myös huonossa seurassa, jotta olisimme hyväksyttyjä muiden silmissä. Huono seura taas voi olla yksinäiselle ihmiselle hyvin negatiivinen kokemus, koska hän ymmärtää ennen pitkää ristiriidan todellisten omien tarpeiden ja tarjonnan kontrastista, joka taas aiheuttaa hyvin epämukavan olon. Yksinäisen olon ja tunteen ettei kuulu lainkaan joukkoon. Tunteen osattomuudesta, koska yksinäisyys on osattomuuden olomuoto. Ulospäin tämäkin näyttää kuitenkin siltä, että ihminen on yksi joukosta, sellainen normaali. Niitähän me kaikki halutaan olla – vai halutaanko?

Viikonlopun rientojen koettaessa haastan tarkastelemaan omia ympäristöjämme ja laumojamme. Olisiko meillä jotain annettavaa jollekin toiselle, joka ei osaa itse sitä pyytää?

Muutakin kuin se pitkä bisse tai parasta ennen-päiväyksensä ylittänyt iskurepliikki.

Antoisaa viikonvaihdetta!

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: