Tie aikuisuuden ja lapsuuden välissä


Mikä voisi olla tie aikuisuuden ja lapsuuden välissä? Mielestäni se on koulutie.

“Kotiportilta kouluun asti, minun askeleeni vie”. Näin kirjoitti muuan Veikko Antero Koskenniemi, jonka runo “Koulutie” on yksi niistä suomalaisista ikivihreistä kirjoitelmista, joka ei ole menettänyt tehoaan ajan hampaan sitä kokeillessa.

Tällä viikolla se taas alkaa. Hyvin poikkeuksellisen kevään ja kesän jälkeen konettaan käynnistelevä, mahdollisimman normaali kouluarki. Sadat ja taas sadat lapset ja nuoret lähtevät taivaltamaan usein reilun kokoisessa repussaan ensimmäistä- tai jo useampaan kertaan toistettua matkaansa kohti tiedon ja opin määränpäätä, saatettuna tai omatoimisesti.

Tiedon alkulähteillä

Tänä päivänä, kenties omien lasten vanhempina/sijaisvanhempina/perheen aikuisina jne meillä entisillä ekaluokkalaisilla on oiva tilaisuus peilata jälkikasvumme reaktioita omiin, muinaismuistoilta tuntuviin kokemuksiimme. Itse muistan, että sunnuntai-illat olivat aina haastavia. Aamulla koitti se arki, koulu, läksyt, kaikki ei-niin-kiva. Entäpä lukukauden ensimmäiset päivät, tietenkin yleensä sen sunnuntain jälkeen? Luvalla sanoen, kauheita. Niinä pelättyinä elokuisina iltoina sitä yritti vain valvoa mahdollisimman kauan, jotta maanantain ja uusien haasteiden irvistävä peikko yllättäisi pienen uhrinsa housut kintuissa mahdollisimman myöhäisenä ajankohtana. Pelotti, jännitti, arvelutti, askarrutti. Näin ainakin itse koen ja muistan hyvin vahvasti. Positiivisia tai miellyttäviä kokemuksia niistä hetkistä ei kovalevyltä vain löydy, vaikka kuinka yrittäisi skannata. Muistan sen saman sunnuntain tunteen mielessäni, kun valmistauduin astumaan heinäkuisena maanantaina varusmiespalvelukseen vuonna 2001, muka “aikuisena” ja “valmiina”.
Toivottavasti sinulla on ollut toisin.

Näin aikuisena arjen ja uuden pelko on ehkä väärä sana. Tilalle on tullut henkilöstä ja persoonasta riippuen toivo, alakulo, jännitys, epävarmuus, alavireisyys, into uutta viikkoa/mahdollisuuksia kohtaan ja niin edelleen. Aikuisena se arki vain on olemassa, etenkin näin päivätyöläisen hahmossa. Maanantai, aina se mahdollisuuksien/pettymysten uusi alku, kuin mikä tahansa muu maanantaipäivä. Perjantai, se päivä kun hymyilyttää hieman tavallista enemmän. Vuorotyöläisillä asia ei ole noin yksinkertainen.
Mutta entäpä nämä pienimmät, opintietään vasta aloittelevat lapsukaiset, jotka jo ehkä viimeisenä kesälomaviikkona/viikonloppuna/viimeistään tänä aamuna kyselivät vanhemmiltaan ja elämänsä aikuisilta jännittyneinä :

“Mitä siellä koulussa tehdään? Saankohan minä kavereita? Tuleekohan naapurin Tiina tai Ville samalle luokalle?”

Paljon kysymyksiä, liian vähän vastauksia. Se uneton yö, jolloin pienen ja kokemattomat ihmisen suuret ajatukset kiilaavat nukkumatin sivuluisuun ja lopulta katon kautta tantereeseen. Kysymykset, kuiskaukset ja pohdinnat, joihin tuleva koululainen etsii yön syleilyssä valveunen hämärtämiä vastauksia. Kysymyksiä, joihin jokaisen pienen ihmisenalun on lopulta itse etsittävä vastauksensa sinä ensimmäisenä kouluaamuna, kun askeleet käyvät uuden elämän esikartanolle, yhdessä (toivottavasti) jommankumman vanhemman/aikuisen kanssa.

Tänään on se päivä

Tulevalle koululaiselle on kenties ostettu elämänsä ensimmäiset farmarihousut, koska sellaiset nyt kuulemma pitää olla. Uusi koulureppu, jonka olisi myös hyvä edustaa sitä viimeisintä huutoa. Hiukset leikattu ja laitettu ehkä sipaisu geeliä, koska iskäkin tekee niin. Tukka kammattu kauniiksi, letitetty ja laitettu hieman huulirasvaa, koska äitikin tekee niin. Elämä muuttuu mentaalisesti kohtuullisen merkittävän verran. Alkaa pitkä matka kohti aikuisuutta, jalkojen alla vain tie aikuisuuden ja lapsuuden välissä. Toisaalta myös aika lyhyt kun näin “aikuisena” matkansa mittaa.

Kuva: Pexels.com

Toivon sydämeni pohjasta, että mahdollisimman moni lähipiirin, ystävien ja tuttavien koulutietään aloittava ihmisen lapsi saisi osakseen hyväksyntää, toveruutta, ryhmähenkeä ja sen vapauttavan tervehdyksen koulun pihalla:

“Moi, mä olen se ja se. Mikä sun nimi on?”

Kulminaatiopisteitä

Yksinkertainen, mutta silti maailmoja avaava lause, josta voi muodostua elämänmittainen, yhteinen matka ihmisten välillä. Myös pienen aloittavan koululaisen enona toivon suunnattoman paljon rakkaan sisarentyttöni saavan tuota elämän eliksiiriä osakseen. Onneksi tiedän, että samaan pieneen kyläkouluun on menossa jo ennalta tuttuja kavereita eskarista. Kaikilla ei välttämättä ole niin.


Mikään muu ei ole niin voimaannuttavaa kuin toveruus ja siitä kehittyvä ystävyys, joka rakentuu ihmisten väliseksi turvaverkoksi, kun kaikki ovat hieman jännittävässä paikassa, epämukavuusalueensa keskiössä. Tämä tunne on totta myös näin aikuisiällä. Meistä jokainen kaipaa hyväksyntää ja joukkoon kuulumista, olimme sitten harrastus-, opiskelu- tai työyhteisöjen jäseniä.

Maailma on muuttunut, valitettavasti monelta osalta raaemmaksi ja julmemmaksi, jos ja kun uutisiin sekä mediaan on uskominen. Koulumaailman pahin peikko, kiusaaminenkin on muuttunut raaemmaksi, jota harjoittaessaan lapset osaavat olla todella julmia toisilleen niin halutessaan. Nämä asiat meille on tehty hyvin selviksi myös median avustuksella. Toisaalta vastapainona on myös lisääntynyt suvaitsevaisuus, joka on enemmän esillä ja ihmisten erilaisuus ja monikulttuurisuus on paljon hyväksyttävämpää.

Muuttuneen maailman lainalaisuudet

Nykypäivänä kenellä tahansa voi olla jalassa punaiset housut, korvakoruja tai meikkiä, ilman kovin kaksista haloota. Myös kasvissyönti ilman suurempia perusteluja ja kummasteluja on täysin okei. Ihmisen oma persoona saa kukkia vapaammin kuin meidän kasarilasten aikoina, joka on luvalla sanoen helvetin hyvä asia. Ei voi silti unohtaa, että silmätikuksi ja kiusatuksi voi joutua kuka tahansa, millä tahansa älyttömällä syyllä, punaisilla housuilla tai ilman. Toivon syvästi, ettei sellaista tarvitse koskaan todistaa läheltä, mutta tulen siihen kyllä puuttumaan, jos kohdalle osuu.

Puhuttaessa kiusaamisesta tekisi heikkoina hetkinä mieli vedellä myös itseäni alakoukuilla, jos alan oikein ajattelemaan asioita, joita lapsuudessa tuli sanottua ja tehtyä, tahattomasti ja tyhmyyttään. Ymmärtämättä, kuinka joku voi ihan oikeasti kokea typeryyksissään tehdyt tempaukset kiusaamisena tai vähintäänkin epämiellyttävänä “leikinlaskuna”.
Yöni voin nukkua silti hyvin, koska olen tehnyt sen mitä täytyy. Olen pyytänyt asianomaisilta vilpittömästi anteeksi, jonka koin itselleni tärkeäksi ja merkitykselliseksi asiaksi. Onneksi kyse ei koskaan ollut mistään elämää suuremmasta, mutta ihmiselle, jonka oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden jano on kehittynyt myös kokemusten summana omani kaltaiseksi, tuollaiset asiat tatuoivat mieleen ikuisen muiston ja häpeän symbolit. Ja erittäin hyvä niin.

Muistoista nykyhetkeen

Näin kesäisten ilmojen kruununa käskytän moottoripyörääni usein liikenteessä. Nyt on taas se hetki, jolloin rautahevosta täytyy hiljentää suojateiden läheisyydessä erityisen tehokkaasti. Valkoisten viivojen päällä kävelee pian taas niitä pieniä tulevaisuuden toivoja kantajiaan massiivisempien reppujen kera, jotka sisältävät painavaa sanaa ja opuksia, joilla saavuttaa elämänviisauden- ja kokemuksen lisäksi myös pakollista kirjallista sivistystä. Sekaan mahtuu toki myös mahdollisia epäonnistujia, syrjäytyneitä ja tulevia ongelmatapauksia, kuten vastavoiman lakikin jo määrää.


Kaikille on silti annettava tasapuolinen mahdollisuus, vaikka kotoa saadut eväät eivät ole aina tasapuolisen ravitsevat ja maukkaat. Sitä suuremmalla syyllä on tärkeää kompensoida eväiden niukkuutta hengenravinnolla ja aikuisen pelisilmällä, joka ottaa erityiset tarpeet ja piirteet aidosti huomioon. Vaikka nykymaailma on kovin digi entiseen vikiin verrattuna, ei ihmisen aito kohtaaminen ja kuunteleminen ole lainkaan vanhentunut metodi. Opettajan työ ei ole tätä nykyä helppoa, jos se sitä on koskaan ollutkaan. Kansankynttilän ennen niin kunnioitettu vakanssi on tätä nykyä liian usein sylkykuppi, joka on syyllinen niin lapsen kehityksen epätasapainoon kuin isäpuolen jalkasilsaankin. Kunnioitus ja arvostus loistavat liian usein poissaolollaan, tilalla syytökset ja vanhempien uhkailu sekä kyvyttömyys kasvattaa omia lapsiaan, joka on tietenkin koulun ja yhteiskunnan syy. Ei ole todellakaan helppoa.

Onneksi tämän toimintakulttuurin väki lienee kuitenkin edelleen vähemmistöä. Toivon siis erityisesti voimia myös opettajakunnalle, tälle urhealle joukolle, joka yrittää radikaalisti supistunein resurssein tuottaa edelleen priimalaatuista ainesta näinä poikkeuksellisina aikoina yhteiskuntamme yhteiseen käyttöön.

Toivon ydinvoimalan verran voimia, jaksamista ja ennenkaikkea mahdollisuuksien näkemistä alkavaan poikkeukselliseen, mutta mahdollisimman tavalliseksi naamioituun kouluvuoteen juuri Sinulle ja elämäsi pienille, allaan tie aikuisuuden ja lapsuuden välissä.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: