Siellä tivolit ei vaihda paikkaa, eikä hattara lopu kesken

“Siellä tivolit ei vaihda paikkaa”, laulaa lahjakas ja loistava artisti Behm, Rita etunimeltään. Oletettavasti hän kuvaa tällä tivoli-metaforallaan seesteisyyttä, pysyvyyttä ja ikuisuutta – niin hyvin kuin tässä palavassa ja asteittain tuhoutuvassa maailmassa pystyy ikuisuutta kuvaamaan.

Pysyvyys, rauha ja staattisuus ovat jossain määrin muodostuneet ihmisten mieliin saavutettaviksi elämän statementeiksi, minkä allekirjoitan osaksi. Ovathan ne synonyymejä turvallisuudelle, helppoudelle ja huolettomuudelle. Kukapa ei sellaisesta pitäisi?
Tehdään aikuisikä kovasti töitä, yritetään rakentaa puitteet kuntoon ja hoitaa ruuhkavuodet kunnialla, jotta päästäisiin joskus lepäämään ja rauhoittumaan turvallisiin ja tuttuihin puitteisiin. Näinhän se menee.

Kun vain päättää uskaltaa

Tämä kirjoitus liittyy osaltaan myös uskallukseen, josta kirjoitin aikaisemmin. Tällä kertaa en käsittele muutosta ja eteenpäin menoa uskaltamisen ja rohkeuden näkökulmasta, vaan rehellisesti itsensä kehittämisen, uteliaisuuden ja positiivisten vaikutusten näkökulmasta. Hyvin suoraviivaisesti, arkisesti ja ikäänkuin note to self-tyyppisesti.
Moni on aloittanut kesän ja loman jälkeen opinnot, uudet työt tai muuten vain elämän erilaisella formaatilla kuin ennen kesää. Olen melko varma, että moni on joutunut myös miettimään muutosten suuntaviivoja omassa elämässään ja heräämään ajatukseen itsensä kehittämisestä ja siirtymisestä eteenpäin kenties konkreettisemmin kuin koskaan, jo ihan poikkeuksellisen tilanteen ja kevään muodossa. Elämme uudenlaista aikaa, silloin pitää tehdä myös uudenlaisia ratkaisuja.

Itse koin keväällä tällaisen tarpeen. Aloitin jatko-opiskelun työn ohella pari viikkoa sitten, jonka hakuprosessi ja pääsykoe oli myös osaltaan melko primitiivitempaus, ei suinkaan kuukausia tai vuosia suunniteltu projekti. Hyvä niin, sillä jo ensimmäisenä lähipäivänä meidät peloteltiin opettajien toimesta tehokkaasti teemoilla: “Tämä yamk-opiskelu on sitten todella rankkaa, mutta palkitsevaa”. Tai “Jos vain pystytte, ottakaa opintovapaata…” ja muilla intoa aavistuksen latistaneilla punchline-tyyppisillä toteamuksina. Opiskelijoiden joukosta kuului epätoivoisia huokauksia ja pientä kritiikkiäkin siitä, kuinka antimarkkinointihenkisesti opettajat tätä tulevaa 1,5 vuoden Via Dolorosaa meille nyt “möivät”. Jos olisin miettinyt ja suunnitellut tätä prosessia mielessäni tarkemmin, olisi pieni pelko ja katumus saattanut hiipiä puseroon viimeistään tässä vaiheessa. Joskus asioita kannattaa vain tehdä intuitiolla, jolloin mahdollisia seurauksia ja tulevaa päänvaivaa ei ehdi ylianalysoida. Näin toimien on mahdollista tarttua hetkeen ja tehdä tarvittavat liikkeet ns. lennossa. Ymmärrän senkin hyvin, ettei se välttämättä ole toimiva metodi kaikille.

Kolikon toinen puoli

Ymmärrän silti opettajiakin. He ovat nähneet satoja oppilaita vuosien varrella, satoja erilaisia toimintatapoja, sekä satoja erilaisia reaktioita, kasvutarinoita sekä naamalleen kaatumisia. Aikaisemmasta AMK-opiskelusta jäänyt vahva kokemus kaatumisesta, toistuvista karkaavista deadlineista ja resiinan perässä raahautumisesta ovat karaisseet nahkaa sopivasti, joten en ole osannut asemoida järin suurta pelkoa vielä pääni sisään. Tuntuma tuskaan ja hikoiluun on siis olemassa, raahautumisen jäljetkin näkyvät vielä suht’ tuoreina kyynär- ja poskipäissä. Silti vahvimpana on selviämisen kokemus elämän heiteltyä ukkorähjää siitä eteenpäin varsin lempeästi ympäri pehmustettua huonetta. Opiskelu myös tarjosi paljon uusia ja upeita tyyppejä elämääni. Hetkellinen kärsimys on pieni hinta siitä tunteesta, kun huomaat siirtyväsi jossain eteenpäin ja pärjääväsi.

Jos tästä tulevasta jatko-opiskelusta tulee samanlainen kaatuvan puun performanssi, osaan jo ottaa käsillä vastaan. Mitään yllättävää tai uutta tapaa kärsiä, kitua tai rampautua hetkellisesti opiskelujen takia en tule näkemään. Siksi osaankin nähdä tämän uutena mahdollisuutena ja tilaisuutena repiä vielä enemmän hyötyä irti kuin aiemmin. Silmä mustana ja purukalusto kurkussakin voi hymyillä jos haluaa ja uskaltaa paljastaa myös epäonnistumisen tuntomerkit.

Kun illan näytös on ohitse

Kasvamme aikuisiksi nopeasti ja joudumme heittämään hyvästit selityksille sekä naiiveille kuvitelmille siitä, kuinka tulemme selviämään elämässä vain kahta kättä heittäen ja vihellellen. Nuoruuden kaikkivoipaisuus ja yletön itseluottamus tietyissä asioissa rapisee kuin maali upeankin kartanon seinästä, kun aika ajaa siitä ohitse. Siksi ainakin itse mietin, etten halua hävitä tätä erää ajalle vain siksi, etten yksinkertaisesti jaksanut tai halunnut siirtää tivoliani toiseen maisemiin. Tyytyminen ja johonkin paikkaan pysähtyminen on erittäin ok, mutta vasta silloin kun voit katsoa itseäsi silmiin ja sanoa, että et halua enempää. Siellä tivolit ei vaihda paikkaa. Siinä on kaikki.

Syy, miksi halusin kirjoittaa tämän tekstin, on halu kannustaa ja kertoa jollekin oma näkemykseni siitä, miksi tivolin paikkaa kannattaa toisinaan vaihtaa. Erilaiset kokemukset, tilanteet ja turhautumiset muovaavat meistä kenties parempia tyyppejä kuin koskaan osasimme odottaakaan. Moni saattaa blokata oman, Pokemon Go-termein “mahdollisimman parhaan versionsa” kehittämisen oletukseen, ettei minusta ei ole tämän enempään. Ihmiset saattavat pelätä kaatumista, epäonnistumista ja sitä, mitä toiset tekevät paremmin, näyttävämmin ja nopeammin. Tosiasia on kuitenkin se, että aina tulee löytymään joku “parempi”, jos asiaa arvioidaan yleisten arviointikriteerien ja tuloshakuisen ajattelun näkökulmasta.

Mielestäni se tärkein ja olennaisin kysymys kuuluukin, kenestä toisesta voisi muka tulla vielä parempi versio sinusta?

Niinpä.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: