“En vieläkään riitä, sadon minä niitän siitä.”

Kalenterissa maanantai, jälleen. Hetken päästä syksy saa. Kesä on kalenterin mukaan menetetty tapaus. Jälleen pitäisi jaksaa odottaa melkein vuosi, että valo lisääntyy ja ihmiset ovat iloisempia ja aktiivisempia. Luonto herää jälleen eloon, vaikka syksy onkin kaunis vuodenaika kuoleman ja hiipumisen väriloistossaan. Kontrasti voimistuu vielä poikkeuksellisen vaisun ja epävarman kevään ja kesän jälkeen, joka ei saanut monenkaan hymyä täysin korviin, ainoastaan varovaiseen, ienrajaan riittävään virneeseen. Näitä synkeitä kuvauksia me saamme lukea seuraavat kuukaudet ja todistaa ne inhorealistisen aidoiksi, tennareiden lätistessä kilvan nuoskan ja veden tiimityön tuloksena syntyneessä hyhmälammikossa marraskuun pimeinä aamuina.

On siis hyvä hetki lyödä pipo hetkeksi syvään, laittaa omatkin kintaat sohjoon ja pohtia hetki ei-niin-mukavia asioita. Jouduin käsittelemään viikonvaihteessa omaa riittämättömyyttäni ja piirteitäni, joista en välttämättä pidä. Nämä piirteet ja ominaisuudet saivat päähän ajatuksia ja mielipiteitä, joita en järkiperäisesti ajateltuna haluaisi allekirjoittaa omalla nimelläni, mutta tunteen ottaessa vallan joudun toteamaan, että olenkin asioista oikeasti vähintään osittain sitä mieltä, etenkin jos ne asiat tulevat tarpeeksi iholle. Jouduin myös miettimään vaihtoehtoa, etten ehkä koskaan pysty tekemään tietynlaista työtä, jos ajatusmaailmani ei sitä allekirjoita.

Sama koskee tilanteita, joissa tunne livahtaa puseron alle järkeä nopeammin. Olen syyttänyt siitä osin pohjalaisia sukujuuria ja sieltä genetiikkaan imailtua temperamenttia, joiden aiheuttamia ennakkotapauksia sukulaiseni ovat minulle suvustani huumorimielessä kertoneet. Oli niin tai näin, uskon että ihminen pystyy olemaan asioista järkiperäisesti jotain diplomaattista mieltä, käyttäytymään ja olemaan ulospäin konservatiivinen sekä moniulotteinen, ettei monikaan ihminen epäilisi tämän ihmisen vilpittömyyttä. Tämä on myös hyvin usein se toimintamalli, jonka ihmiset mielellään ottavat käyttöön sosiaalisessa mediassa tai muilla estradeilla esiintyessään, jossa on hyödyllisempää näyttää ne kullatut etuhampaat, ei niitä kettingin puremiseen käytettyjä, tuskallisesti rikkoutuneita takahampaita.

Väitän, etten ole tämänkään asian kanssa aivan yksin. Ihminen, joka ymmärtää oikean ja väärän eron, on saanut todennäköisesti tietynlaisen kasvatuksen ja käyttäytymismallin erilaisiin tilanteisiin, pystyy prosessoimaan asioita sopivan etäisyyden päästä ja olemaan niistä uskottavasti jotain sellaista mieltä, mikä saattaa herättää keskustelua, mutta ei ylitä millään mittarilla kyseenalaisuuden haamurajaa. Ihmiset ovat kovia kyseenalaistamaan mielipiteitä silloin, jos ne poikkeavat huomattavasti yleisen konservatiivisuuden mittareiden ylärajoista.
Entäpä jos asia, josta mielipiteensä muodostaa, koskettaa omaa elämää läheisesti? Pystyykö esimerkiksi vanhempi toimimaan ja ajattelemaan rationaalisesti ja järkiperäisesti, jos hänen alakoulussa oleva lapsensa joutuisi esimerkiksi teräaseella ryöstetyksi yläasteikäisten veijareiden toimesta? Löytääkö hän itsestään piirteitä, joita on yrittänyt pitää piilossa tai vaieta niistä silloin, kun keskustelu on ajautunut liian lähelle vaarallisten vesien karikkoa kohden? Luokitellaanko mahdollisen primitiivisen totuuden lipsauttaminen sitten epävakaudeksi, epäkypsyydeksi, jopa hulluudeksi, vai sitten ihan vain inhimilliseksi ihmisyydeksi?

Ihminen selviytyy elämässään sitä paremmin, mitä tuttavallisemmin hän käsittelee omaa ajatusmaailmaansa, virheitään ja ominaisuuksiaan. Ei-toivottujen ominaisuuksien ja luonteenpiirteiden peittelyn sijaan meidän pitäisi ymmärtää ne asiat, jotka vaativat erityistä huomioimista arjessa ja vahvistaa niitä puolia itsessämme, joita pystymme aidosti kehittämään ja vaikuttamaan niihin suotuisasti. Tämä koskee niin siviilielämää, ammatinvalintaa, kuin omaa henkilökohtaista yhteiskunnallista vaikuttamista. Meidän tulisi rakentaa edelleen se paras versio itsestämme, jonka kuuluisi olla yksi koko ihmisenä olemisen perustehtäviämme, jo vastineeksi tästä elämän lahjasta.

Ihmisen elämä itsessään on hävyttömän lyhyt ja moniulotteinen, jos siitä pitäisi kehittää täydellinen ja tahraton tarina, joka palkitaan kakkukahveilla viimeisen tilinpäätöksen yhteydessä. Inhimillisyys, se huonollakin tavalla ilmentyvä, tekee meistä niitä yksilöitä, joiden takana yritämme seistä niin myötä- kuin vastamäessä. Avioliitoissa/parisuhteissa lupaamme vain seisoa parhaamme mukaan sen toisen rinnalla, joka myös yrittää pitää kasassa omaa inhimillisyyttään ja yksilöllisyyttään.

Jos emme hyväksy itseämme omine puutteinemme ja virheinemme, ei sitä kukaan tee meidän puolestamme. Rikkinäinen pianokin soi omalla, uniikilla äänellään.

Rakentavan kriittistä, mutta armollista alkuviikkoa.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: