“Käymme yhdessä ain…”

Tänään, surullisen kuuluisana 11.9. ajattelin kirjoittaa sanoja yhteisöllisyydestä. Aihepiiri koskettaa itseäni suuresti. Olen monessa asiassa hieman yksinäinen susi, tykkään tehdä asioita omalla tavallani ja omassa rauhassani, mutta silti kokenut itseni aina tiimipelaajaksi kun puhutaan yhteisistä päämääristä, tavoitteista ja jonkun suuremman kokonaisuuden suunnittelusta.

11.9.2001 oli päivä, joka kylvi surua maailmaan monella mittapuulla enemmän kuin se olisi sillä hetkellä jaksanut kantaa. Itse muistan päivän elävästi, koska olin silloin armeijan “harmaissa”, vaikka päällämme olikin visusti vihreää. Jotenkin kyseinen tilanne oli täysin absurdi. Tupakaverini tuli erittäin pöllämystyneen näköisenä alakerrasta tupakäytävälle ja ilmoitti, että lentokoneet ovat lentäneet New Yorkissa WTC:n torneihin. Seurasi syvä hiljaisuus, jonka jälkeen rivi toisiaan vilkuilevia alokkaita könysi television ääreen, toki sen talon ainoan. Mikä sattuma olikaan, että olimme juuri puolustusvoimien palveluksessa todistamassa jotain noin käsittämätöntä tragediaa, joka liittyi myös vahvasti sotilaalliseen toimintaan ja ideologiaan. Sotilaita, poliiseja, ambulansseja ja kaikkia kynnelle kykeneviä oli parveilemassa pitkin New Yorkin katuja, jotka olivat tulleet monille meistä näennäisesti tutuiksi vain elokuvien ja tv-sarjojen kautta.

Mitä tulee siihen päivään, muistan sen erityisesti yhteisöllisyydestä. Kymmenittäin finninaamaisia tai muuten murrosiän jälkilöylyjen runtelemia pojankloppeja istui ja tuijotti pientä, arvatenkin 32″ putkitelevisiota alakerran tykkihallissa ja mietti kenties mielessään, että tuolla mekin olisimme tositoimissa, jos meillä olisi taskuissamme Suomen passin sijaan suuren ja mahtavan Amerikan patrioottinen asiakirja. Olimme kuitenkin vain kasa keltanokkaisia, suurelta osin äitiemme lihapatojen ääreltä suljettuun varuskuntaan miehistymään tulleita poikasia.

Jokaisella oli asiaan joku mielipide jaettavana, joku tunne, joku ajatus, jonka kaikki toiset huoneessa hyväksyivät, allekirjoittivat ainakin osittain ja myötäelivät toistensa sekavat ajatuksen virrat. Luulen, että moni sotilaan alku soitti sinä iltana poikkeuksellisen pitkän puhelun kotiväelle, laittoi tekstiviestejä (huom. TEKSTIviestejä, ei Whatsapp- tai Messenger-viestejä) läheisilleen ja tiivisti ihmetyksensä siihen 160 merkkiin, jota jonnet eivät taaskaan välttämättä edes muista.

Se oli yksi esimerkki yhteisöllisyydestä. Myös tämä poikkeuksellinen aika jota elämme, on tuonut arkeemme yhteisöllisyyttä, uusia toimintatapoja ja joustavuutta, jonka myötä voimme toimia monipuolisemmin, tehokkaammin ja ylipäätään saada työmme ja tehtävämme hoidettua mahdollisimman hyvin. Toki tämä aika on tuonut vastavoimaksi myös epävarmuutta, ristiriitoja, pelkoa ja huolta, joka purkautuu riitoina, ahdistuksena, stressinä ja eri tasoisina konflikteina. Suuret tunteet kanavoituvat aina jonnekin. Meidän osaamistamme mitataan siinä, kuinka ja minne ne saadaan kanavoitua mahdollisimman yhteisöllisesti ja merkityksellisesti. Sekin tarvitsee onnistuakseen yhteistyön voimaa.

Toinen yhteisöllisyyden alusta on ehdottomasti urheilu ja erilaiset tapahtumat, joiden myötä voimme jakaa suuria tunteita. Vaikka kyseessä ei olekaan kuin erilaisen pelivälineen toimittaminen raamien sisään tai hetkellisen urheilusuorituksen maksimointi, se herättää valtavassa osassa kansaa tunteita, iloa, surua ja ennenkaikkea sitä yhteisöllisyyttä. Ollaan osa jotain, iloitaan ja nautitaan yhdessä jostakin. Surraan ja manataan, kun hyvästä liidosta huolimatta syöksymme yhdessä viime metreillä siihen Orapihlaja-aitaan, jonka piikit tuntuvat jokaisen nahassa yhtä epämiellyttävältä. Urheilu on mahtava esimerkki yhteisöllisyydestä, joka tulee näkymään myös tässä blogissa enemmän tuonnempana.

Kirjoitukseni viimeinen osoitus yhteisöllisyydestä on opiskeluryhmäni, joka ei ole nähnyt toisiaan kuin kerran. Silti erilaiset viestintäkanavat, vertaistuki ja kommentointi samassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa on osoittautunut todella kantavaksi voimaksi. Opintojen päättyessä tulemme varmasti ymmärtämään yhteisömme merkityksen vielä konkreettisemmin ja perinpohjaisemmin. Aina yhteisöään ja parhaita tukiverkostojaan ei tarvitse tuntea perinpohjaisesti. Riittää, kun on valmis jakamaan, kokemaan ja tuntemaan samat tunteet ja tarjoamaan ymmärrystä, tukea ja niitä kuuluisia oikeita sanoja oikeisiin paikkoihin. Joskus sekin riittää todella pitkälle.

Yhteisöllistä viikonvaihdetta.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: