“Oodi syksylle, väreille ja muutokselle…”

Syksy mielletään usein ankeaksi, kesän vääjäämätöntä loppua tarkoittavaksi vuodenajaksi. Pimeys ottaa salakavalasti vallan, ihmiset pakenevat pikkuhiljaa koloihinsa, jättäen kesän taakseen lopullisesti kuluneen vuoden osalta. Ihmissuhteet päättyvät hiipumalla hiljaa pois, jotka kesä oli kuorruttanut todellisuutta kauniimmaksi ja luonut illuusion kestävyydestä, voimasta ja valheellisesta rakkauden tunteesta. Arki on jyrännyt juhlan alleen, mikäli vallitsevassa poikkeustilassa juhlava tunnelma on ollut ylipäänsä mahdollista. Ihmiset havahtuvat tunteeseen, etteivät he haluakaan tällaista elämää, tällaista työtä tai tällaisia ihmisiä ympärilleen ja ovat valmiita tekemään radikaalejakin muutoksia. Toinen osa ihmisistä taas kokee ja ymmärtää, että haluavat elämästään juuri tällaista, jonka ovat kesän aikana unohtaneet ja harhautuneet olennaisen ääreltä sivuraiteille. Syksy on inspiroivaa aikaa, kuten kaikki tunteita ja tuskaa herättävät asiat.

Tinderit ja muut pikaista pelastusta/muutosta tarjoavat applikaatiot ovat kovassa käytössä, kun ihmiset swaippailevat tarjontaa ja mahdollisia uusia kokemuksia torkkupeittojensa alta, yrittäen luoda kolmiulotteista kuvaa ja visiota ruuduilla pönöttävistä hahmoista, jotka ovat opetelleet eri ruumiinosien optimaalisen korostusten poseeraustekniikat ja rahvasta sulattavat dynaamiset mikroilmeet. Avoimia työpaikkoja tarjoavat sivustot ovat myös kovassa käytössä, kun ihmiset yrittävät vaikuttaa elämänlaatuunsa vaihtamalla jotain oleellista ja konkreettista. Syksy ja kevät ovat tunnetusti hyviä polttopisteitä, jotka virittävät ihmisaivojen aktiivisuutta ja ajatuksenjuoksua muutoksiin johtaviin prosesseihin.

Syksyisin myös monien perheiden ryhmädynamiikka hajoaa, jommankumman lähtiessä reppu selässään kohti uusia seikkailuja. Lapset jäävät kenties vilkuttamaan perään ja kyselemään kotiin jääneeltä osapuolelta, kuinka kauan sen toisen “työmatka” kestää ja miksi jäähyväiset olivat niin kylmäkiskoiset ja viileät. Muutosta tarvitseva kulkija lähtee etsimään onnea kuin kullankaivaja konsanaan, erona tietämättömyys siitä, mitä oikeastaan lähtee etsimään. Onnea ja tasapainoa itsessään kun ei voi huuhtoa tunturipuroista tai joista, ellei onni ole konkreettisesti sitä määrittelemättömän huuhtomista ja vain tunturipuron äärellä olemista. Voihan sitä kalastaakin ilman syöttiä. Varmaa on myös se, että kyyneleet virtaavat sen tunturipuron lailla jossain, olivat ne sitten hylätyn ihmisen tyynyliinassa tai tunturipuron pinnalla hylkääjän poskipäistä putoillen. Muutoksella on hintansa, joka täytyy maksaa jossain kohti. Maksuhenkilönä toimii myös se ihminen, joka ei ole sitä muutosta halunnut, vaan pitänyt lujasti kiinni jokaisella nivelellään vanhasta ja turvallisesta, joka on ollut hänelle se asia jonka viimeiseksi haluaisi muuttuvan. Pahimmillaan nämä kyyneleet periytyvät jälkipolville, joita vuodatetaan eri yhteyksissä, aiheuttajina koetut asiat eri perspektiivistä. Yhtä syksyä kohden voi olla luvassa monta katkeraa ja karvasta tulevaa kevättä.

Kuten monesti todettua, muutos on myös ihmisen bensiini, ei ainoastaan se menneisyyttä tuhoavan roihun sytyttäjä. Muutostakin tärkeämpi asia on kuitenkin olennaisen löytäminen. Olennainen on tässä kohtaa se moottori, joka pitää ihmisen elossa muutosta ja tulevia kokemuksia varten. Ilman olennaista ei voi olla tehokasta muutosta. Oleellisen uupuminen tuottaa vain epäolennaisia muutoksia, jotka eivät tuo täyttymystä eivätkä onnea hetkellistä, valheellista sykäystä lukuunottamatta. Olennaista voi olla kyky hengittää vapaasti, herätä terveenä uuteen aamuun ja huomata ympärillään ihmisiä jotka välittävät ja pitävät sinua merkityksellisenä heille. Kaikki muu on pähkinäkuoressa epäolennaista, mikä tulee onnellisuuden ja tasapainon pohjatyöhön. Hengittäminen, elämän aistiminen ja terveys ovat avain kaikkeen. Loppu on hienosäätöä, jossa jokainen arvioi osaltaan sen, mihin kaikkeen noita kolmea peruselementtiä on valmis käyttämään.

Siispä hengitän syvään, puhallan ulos, otan nahkatakkini jonka tutun tuoksun ja patinan tunnen, sekä lähden käyttämään minulle lahjoitettuja luontaisia etuuksiani parhaani mukaan. Suosittelen sitä samaa jokaiselle lukijalleni. Syksy on parhaimmillaan happirikkainta ja voimauttavinta aikaa, jos annat sen syvimmän olemuksen ottaa sinua kädestä.

Suljen sanaisen arkkuni tällä kertaa vuosia sitten kirjoitetulla runonpätkälläni, jonka löysin arkistojeni kätköstä. Se toimi tämänkin tekstin inspiraationa, joten inspiraation lähteen mainitseminen lienee myös paikallaan. Pidän erityisesti viimeisestä neljästä rivistä.

“Ajatelmia syksystä,
tuosta talven pienokaisesta
joka väreillään valaisee maailmaa,
kunnes valkeus ottaa vallan.

lehdet kellastuvat,
kuolevat aikanaan
päästäkseen jälleen uudistumaan
pakkasen rengit,
puhuri ja halla
ikiuneen routaiseen,
lapsensa laulavat.

sen kauniin sävelmän sanoin,
talven neidon kehräten rukillaan
hyvät hengissä pitäen,
auttaen aina aamunkoittoon.”

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: