Ei lainkaan kadoksissa, vain hetken poissa

Eilen elämä näytti jälleen erikoisuutensa ja tietynlaisen ymmärryksen myös dramaturgiasta. Otsikko “Ei lainkaan kadoksissa, vain hetken poissa” konkretisoitui isolla kädellä. Olen aika-ajoin miettinyt ja ajatellut erästä ystävää vuosien takaa, miettinyt mitä hänelle kuuluu ja kuinka elämä on häntä kohdellut. Facebook-aikakaudella olen toisinaan yrittänyt myös etsiä hänen profiiliaan, mutta tuloksetta. Syykin selvisi. Eri sukunimi, niinpä tietysti. Luonnollista. Elämä kun menee tunnetusti eteenpäin.

Kadotimme toisemme viimeksi Nokia 3110-aikakaudella, jostain selittämättömästä syystä. Eikä se ollut edes ensimmäinen kerta. Näin kävi kerran aikaisemminkin, jolloin taidettiin elää vielä Yahoo-sähköpostiosoitteen kulta-aikaa, joita pääsi lueskelemaan pääosin kirjastossa, sillä tunnin vuorolla, jonka lopussa joku samaa hamuava onnensa etsijä tuli hönkimään niskaan 5 minuuttia ennen ajanvarauksensa alkamista, malttamattomana näkemään, onko hänkin kaivattu jonkun toisen toimesta. Yahoon syövereihin HÄN myös aikanaan katosikin.
Löysin hänet uudestaan, juuri yllämainittuna Nokia 3110-aikakautena, muistaakseni numerotiedustelun tms avulla. Ikää oli silloin ehkä 20 vuotta.

Kuinkas sitten kävikään. Tänä iPhone (tai muu brändi) -aikakauden torstaina, noin 40-vuotiaana, harmaantuneena varjona 20-vuotiaasta versiostani makasin sohvalla nollat taulussa, sosiaalista mediaa selaillen. Yhtäkkiä ruudulleni pamahti ilmoitus uudesta viestistä. Viestissä luki sanatarkasti näin: “Jarkko, oletko se sinä?” Näin lähettäjän nimen. Aivot kytkeytyivät päälle nanosekunnissa.
Muuta ei tarvittu.
Kyllä, arvaatte varmaan kuka se oli. HÄN oli löytänyt nyt minut.

Löytäjä saa pitää

Näin tämä kadoksissa ollut vanha ystävä, noin 20 vuoden takaa otti yhteyttä Facebookissa, huomattuaan että minä olin käynyt tietämättäni katsomassa juuri HÄNEN kuvatonta profiiliaan LinkedIn-palvelussa. Syy siihen, että vierailin tietämättäni juuri HÄNEN profiilissaan oli se, että näin melkein samannimisen ihmisen päivityksen kyseisessä palvelussa, jolloin mielessäni välähti ajatus, “hmm, olisikohan HÄNELLÄ LinkedIn-profiili?”. Löysin muutaman samannimisen henkilön ja klikkasin omaperäisesti ensimmäistä. Ei sytyttänyt valoja. LinkedIn tapaa kuitenkin lähettää ilmoituksen, että joku on vilkaissut profiiliasi. Näin hänellekin oli toimitettu ilmoitus ohikiitävästä vilkaisustani, joka oli taasen sytyttänyt lampun siellä toisaalla. Voisiko se olla HÄN, se sama tyyppi vuosien takaa?

Näin ympyrä sulkeutui. Emme olleet enää poissa. Olimme siinä. Ruutujemme takana, mutta silti läsnä, niinkuin silloin ennenkin.

Elämä oli kohdellut hyvin, se oli erittäin iloista kuultavaa. Sain myös tietää, että olen ollut hänen mielessään useasti, kaivattuna ja muistettuna ihmisenä. Tunne oli täysin molemminpuolinen. Emme kyselleet, miksi kadotimme toisemme tai mitä tapahtui. Iloitsimme siitä, että olimme JÄLLEEN löytäneet toisemme, jo toisen kerran. Emme olleet täten varsinaisesti edes kadonneet toisiltamme, olimme vain hetken poissa. Ollaksemme taas löydettyinä. Olimme olleet toistemme mukana kuitenkin koko ajan, jossain muodossa. Ihmeellinen tunne.

Kaikella on tarkoituksensa

Eilisen jälkeen uskoni tietynlaisiin askelmerkkeihin ja suurempaan kokonaisuuteen vahvistui. On hyvin mahdollista, että meille on tarkoitettu ne omat elämämme ihmiset, sydämiimme ja ajatuksiimme, vaikka he eivät olekaan aina fyysisesti läsnä. Välittäminen, tunne ja ajatukset pitävät heidät elossa, kunnes jälleen kohdataan. Ja toisinpäin. Ei ole sattumaa, että on ihmisiä, joiden kanssa juttu jatkuu siitä mihin se jäi, oli välissä sitten viikko tai valovuosi. Se yhteys vain löytyy, ilman että sitä tarvitsee etsiä.

Luulen, että sain uutta näkökulmaa myös kuolemalle, vaikka sen ei totisesti toivokaan liittyvän mitenkään asiayhteyteen. Näkökulma onkin enemmän elämän ylistämisen ilossa. Vaikka emme olisi enää fyysisesti läsnä, emme siinä vieressä, naapurustossa tai edes puhelimen päässä, olemme elossa ja olemassa toisillemme, jos niin haluamme. Elämme ajatuksissa, mielissä, sekä arvokkaissa muistoissa, joita ei kukaan voi viedä meiltä pois. Elämämme ihmiset eri rooleissaan pitävät majaansa sydämessämme, ne keiden siellä kuuluukin olla. Olomuodosta ja hiippakunnasta riippumatta. Aina ei tarvita enempää. Silti se on enemmän kuin mikään muu. Se ei ole lainkaan kadoksissa, vain hetken poissa.

Se riittää.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: