“Joulu on taas…vai onko?”

Tässä vaiheessa joulunvihaajat kiiruhtavat kursorin rastin päälle ja hakkaavat hiiren vasemman napin kuopalle. Malta kuitenkin hetki, luvassa ei ole glögiä, piparia eikä tip-tapia. Ainakaan paljon.
Kirjoitusteni ydinajatus on juurikin nimensä mukainen: Kirjoita siitä, mitä tulee mieleen. Jos se vaivaa mieltäni yli 10 sekuntia, se on kirjoittamisen arvoinen asia. Tällä teemalla mennään nytkin.

Näin tänään kaupassa ensimmäiset joulukortit, yllätyin. Ruotsissa joulun odotus on luotettavien tietolähteideni mukaan jo paljon pidemmällä, koristeiden ja tilpehöörien koristaessa runsaina tavaratalojen hyllyjä.
Tänä vuonna joulu on kenties erityisemmässä asemassa kuin koskaan aikaisemmin. Se osuu ajankohtaan ja aikaan, jollaista meidän sukupolvemme ei ole joutunut todistamaan koskaan ennen. Liekö siinä myös syy, että vallitsevaa tilannetta pyritään laimentamaan jo näin aikaisin tutulla ja turvallisella, meille härmäläisille ja kristityille hartaana rakkauden ja valon juhlana tunnetulla aikajaksolla, joka pyyhkisi hetkeksi todellisuuden kirkkaammaksi? Vapahtaja syntyisi jälleen ja poistaisi tämän kurjuuden? Kukaan ei varmasti panisi pahakseen, edes ne paatuneimmat agnostikot. Maailma on kaaoksessa, rajoitettu ja ristiriitojen runtelema. Osa haluaa iskeä kioskit kiinni, osa taas jatkaa elämää mahdollisimman normaalisti, jo ihan talouden, työpaikkojen ja pienyrittäjien vuoksi. Ymmärrän molemmat näkökannat. Se ei ole kuitenkaan tämän jutun pointti.

Ajatus tästä teemasta tuli vaan mieleeni, niinkuin sivustoni lupaa, miettiessäni elämäni pieniä ihmisiä, joiden syntymäpäiviä on vietetty rajoitetusti pitkin syksyä ainakin ajatuksen tasolla. Vallitseva tilanne on myyty pienille, kehittyville aivoille ja ihmislapsille aika hyvin ja tehokkaasti. Ei voi tehdä sitä eikä tätä, ei saa mennä halaamaan suinpäin ja ollaan varovaisia, siirretään juhlia myöhemmäksi, koska… no, se.
Ja niin edelleen. Lasten elämässä nämä vuosittaiset merkkipäivät ja juhlat ovat kuitenkin niitä asioita, joita muistellaan joko lämmöllä tai haikeudella pitkälle aikuisuuteen. Nyt suuri tuntematon on vaimentanut pahimman kapinan ja kriittisyyden myös äärimmäisen rehellisten ja tunteella elävien lapsukaisten mielten sopukoissa.

Monessa perheessä tuleva joulu tulee olemaan niukempi kuin aikaisemmin johtuen lomautuksista, tartuntapäivärahojen odottelusta tai muista akuuteista asioista ja ikävistä yllätyksistä, jotka sanelevat tässä maailmantilanteessa todella järeät askelmerkit. Monet perinteiksi muodostuneet joulukonsertit, tapahtumat, markkinat ja joulurauhaan laskeutumisen traditiot jäävät toteutumatta tai toteutuvat vaihtoehtoisilla tavoilla. Monet isot sukujoulut jäävät viettämättä ainakin fyysisesti, eikä perinteisiä pitoja voi enää järjestää ilman takaraivossa jyskyttävää ajatusta siitä, ettei se mumma tai pappa (ja ne useat muut hellittelynimet) vain nyt sairastuisi. Jokainen yskäisy ja aivastus pysäyttää rakkaudentäyteisen hetken nanosekunniksi. Mitä jos? Ei kai sentään.

Tämä on nyt todellisuutta, enkä halua lietsoa tai pyöritellä sitä sen enempää, päinvastoin. Haastankin lukijoitani miettimään jo nyt sitä, miten vallitsevasta tilanteesta huolimatta voisi muistaa ja osoittaa välittämistä niille läheisille, joiden kanssa vanhaan hyvään aikaan istuttiin yhteisen pöydän äärelle ilman huolen ja pelon varjoa, joka virnuilee nyt häikäilemättä pöytävieraiden seassa. Enkä rajaa kosketuspintaa ainoastaan jouluun tai juhlapyhiin, vaan ihan tähän tavalliseen arkeen, jonka teot ja sanat ovat kuitenkin niitä peruskallioita ja toivon airueita, joita kunnioitamme ja muistamme erityisellä tavalla aina juhlapäivinä. Toivoisin, että jokainen teistä löytäisi oman tapansa ja metodinsa tehdä tästäkin ajasta merkityksellistä.

Tämä ajanjakso, poikkeustila, what-so-ever, ei kuitenkaan poista maailmasta välittämistä, rakkautta ja yhteisöllisyyttä, päinvastoin. Soitin eilen puhelun Ruotsiin, jossa päivitettiin kuulumiset iäkkäiden mutta ikäänsä rankasti huijaavien perheystävien kanssa, jotka Hultaforsin sydämessä jo kovasti odottivat kyläilemään jahka tilanne sen vähänkin sallii. Puhelu päättyi sanoihin “täällä on sitten pojille jo huone valmiina, kun taas tulette.” Pojat ovat tässä tapauksessa 68-vuotias isäni ja 39-vuotias allekirjoittanut.

Tärkeät asiat ovat edelleen ennallaan.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: