“Levolle laske luojani…”

Tämä ei ole rukous, ainoastaan pohdintaa teemalla “tuli vaan mieleen”, kuten olen luvannut.

Aamulla herätessäni mietin jostain syystä sitä, mitä olisin jättänyt jälkeeni, jos en olisi tänään herännytkään. Viime aikoina on korostetun paljon jaksettu muistuttaa elämän rajallisuudesta, surullisista asioista ja menetyksistä, joista lehdet repivät oman osansa jaettavaksi. Ihmisiä pelotellaan entisestään luonnollisella asialla, joka tapahtunee ennemmin tai myöhemmin meille kaikille. Meidät saadaan ajattelemaan ja pohtimaan, onko juuri minun elämäni ollut merkityksellistä, olenko käyttänyt aikani niin, että voin seistä sen takana pystypäin vai olenko elänyt vain muille? Puhumattakaan muista lukemattomista alateemoista.

Hetkellisen ajatuksen virtani lopputulemana pohdin siis sitä, olenko elänyt elämääni sillä tavalla, kuin olisin sitä halunnut elää. Vastaus on, etten oikein tiedä. Koen, että olen saanut elämältä enemmän mitä olen osannut oikeastaan nuorempana halutakaan. Näin varhaisen keski-iän kynnyksellä lienee jo sallittua tehdä pientä yhteenvetoa tähänastisesta seikkailusta, joka ehkä auttaa myös jäsentämään ja rajaamaan elinkaareen ehtoopuolen missiota ja askelmerkkejä, jos niitä kokee tarvitsevansa.

Omia henkilökohtaisia tavoitteita ja ajatuksia tärkeämpänä koen vuosi vuodelta kuitenkin sen, että olen sanonut ja tehnyt asioita ihmisille, jotka niitä ansaitsevat. Miten olen kohdellut vanhempiani, sisaruksiani, perhettäni, ystäviäni ja lähimmäisiäni. Olen jotenkin ymmärtänyt kaikessa ajoittain voimakkaassa itsekeskeisyydessäni sen, etteivät omat tavoitteeni tai henkilökohtaiset saavutukseni ole oikeastaan merkityksellisiä isossa maalauksessa. Olen entistä huolestuneempi siitä, olenko muistanut kertoa ihmisille, kuinka paljon heitä rakastan, välitän ja ollut läsnä/saavutettavissa silloin, kun he ovat sitä tarvinneet. Olen ollut kotona ja kuvitellut olevani läsnä, mutta olenko sitä ollut?

Puolisoltani kysyttäessä luulisin, että vastaus on että liian harvoin. Huomaan, että olen myös kiinnostunut entistä enemmän nuoren polven tekemisistä, joita lähipiirissäni on. Tiedän, kuulostaa ihan vaarimaiselta ajattelulta, mutta näin se vain on. Omien biologisten lasten puuttuessa olen alkanut ymmärtää tämän teeman vasta nyt, pikakurssina.

Koen myös huonoa omaatuntoa siitä, etten ole ollut yhteydessä ihmisiin tarpeeksi usein, miettien vain omia kiireitäni ja asioitani, jotka olen kokenut mielestäni tärkeiksi ja akuuteiksi. Olen onnistunut sumentamaan ajantajuani niin, että olen aidosti luullut jutelleeni “eilen viimeksi” esimerkiksi äitini kanssa, mutta puheluhistoriani kertoo sen tapahtuneen puolitoista viikkoa sitten. Eilen äitini laittoi whatsapp-viestiä ja kertoili kuulumisia, varmaan osin myös siksi ettei “häiritsisi” soitollaan kiireistä ja niin tärkeää elämääni. Kertoi viestittelyn lopuksi, että on ikävä mutta näillä mennään, jolla viittasi tähän poikkeukselliseen aikaan ja tapaamisten takapiruina kurkkiviin riskeihin, jotka toki osaltaan ovat pakkaa sotkeneet. Silti se ei selitä kaikkea.

Esimerkkejä on lukuisia, mutta heitän pallon teille, tarjoten tilaa omalle ajattelulle ja pohdinnalle. Jos tilinteon hetkesi koittaisi tunnin päästä, kuinka ajantasaisena ja “valmiina” näkisit oman elämänkaaresi nyt?
Oletko sanonut ihmisille asioita, joita olet miettinyt itseksesi, mutta siirtänyt niitä mahdollisesti hamaan tulevaisuuteen? Oletko tehnyt asioita, jotta voisit tuntea tyytyväisyyttä, onnellisuutta ja tasapainoa myös itsesi kanssa? Oletko elänyt niin, että voit pystypäin todeta eläneesi, vai olitko ikuinen aamunodottaja, jonka kaikki haaveet ja unelmat saivat etuliitteen “sitten kun”?

Kukaan meistä ei varmasti puhtain paperein tästä matkasta selviä, mutta niin ei ole tarkoitettukaan. Kaiken A ja O on ymmärrys omasta vajavaisuudestaan, sekä hyväksyä tosiasia, ettemme koskaan saa täysin tehtyä, sanottua tai oltua sitä, mitä olemme halunneet tehdä, sanoa tai olla. Pääasia on pyrkimys mahdollisimman täydelliseen, omannäköiseemme taideteokseen. Se riittää.

Äläkä huoli. Jos luit tämän tekstin, pystyt hyvin todennäköisesti vielä vaikuttamaan moniin yllä mainittuihin asioihin merkittävästi.
Aloita se kuitenkin jo tästä hetkestä.

Hetket ovat lopulta ne peruspilarit, jotka rakentavat suuren kokonaisuuden.

Ajatuksia herättävää viikonalkua!

2 thoughts on ““Levolle laske luojani…”

  1. =D

    Ihana teksti <3 ollaan toisille läsnä. ostankin kohta fazerin sinistä suklaata tärkeimmälle ihmiselle kiitokseksi, että on ollut läsnä.

    1. Mr J

      Kiitos paljon, kiva jos osui! 🙂 Läsnäolon voima on piilevä taito, jonka oppiminen on suurimpia rikkauksia. Fazerin sininenkin oikealla hetkellä, oikealle ihmiselle on sitä ihmisyyttä ja kiitollisuutta parhaimmillaan.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: