“Häpeän lävistämät…”

Häpeä. 

Sana, joka kaikuu jo muinaisen härmäläisyyden ytimessä kuin kaihoisa, jylhä kuorolaulu katedraalissa. Se mainitaan jopa puoliksi leikkisästi varteenotettavana kuolemansyynä, kun häpeältämme manan majoille joskus joudamme. Monia meitä sai jo hävetä lapsesta saakka, milloin kaupassa, milloin kylässä, milloin missäkin. “Aina sinuakin saa hävetä!”.
Olemme valmiita tekemään elämässämme järkyttävän suuria järjestelyjä ja kipeitäkin ratkaisuja, ettei vain tarvitsi hävetä. Ettei tarvitsisi miettiä sitä, mitä muut meistä ajattelevat. Tokihan häpeä tunnetaan hyvin vahvasti myös muuallakin maailmassa ja muissa kulttuureissa, Japanin ja samuraiden ollessa sen merkityksellisyyden ja haudanvakavuuden ylipappi ja fataalein esimerkki. 

Pysytään tässä tekstissä kuitenkin arkisemmalla maaperällä.
Kaikkien huulilla oleva Vastaamo-tietomurto on tuonut häpeän erittäin konkreettiseksi tunteeksi ja keskustelunaiheeksi tuhansille ja taas tuhansille ihmisille, jotka ovat joutuneet toteamaan ja hyväksymään sen, että heidän arkaluontoisimmat ja elämänsä pirstoneet tai eheyttäneet yksityiskohdat ovat pian mahdollisesti koko naapuritalon luettavissa ja julkisena sosiaalipornona yli maakuntarajojen. Luonnollisesti heitä myös huolettaa henkilötietojensa mahdollinen julkisuus, joka voi pahimmillaan aiheuttaa todella ikäviä sotkuja ja taloudellisia rasitteita. Tapaus kaikkineen on hyökkäys ihmisyyttä ja humaaniutta vastaan, se on selvä. Tällaista asiaa ei voi missään olosuhteissa hyväksyä tai painaa villaisella. Häpeän koko kirjo on enemmän kuin ymmärrettävä tunnetila, eikä kukaan halua varmasti tieten tahtoen leimautua julkisesti ihmiseksi, joka on kokenut jotain niin pahaa, mitä useimmat meistä eivät edes osaa kuvitella. Nykyihmisen profiili sisältää koko spektrin enkeleistä saatanaan, eikä ihmisyyteen kannata enää luottaa liian sokeasti. Haluan myös painottaa, etten kyseenalaista häpeän tunnetta grammaakaan ja tunnen vain ja ainoastaan suurta myötätuntoa uhreja kohtaan.

Mietin kuitenkin sitä, miksi häpeämme? 

Häpeä on luonnollista, jos olemme itse tehneet jotain peruuttamatonta, olleet tahallamme ilkeitä, tappaneet, raiskanneet tai tuhonneet jonkun elämän syyttä. Silloin se on samalla myös oikeutettu vähimmäisrangaistus. Usein häpeä kuitenkin eskaloituu asioissa, joihin emme ole mitenkään syyllisiä tai osallisia.
Luulen, että esimerkiksi Vastaamon asiakkaiden potilaskertomukset ovat syntyneet pääosin tuskasta, jota ihmiset ovat kokeneet heidän tahtomattaan, siihen syyttöminä ja syyntakeettomina. Voisin pikaisesti kuvitella potilaskirjausten teemojen liikkuvan insestin, seksuaalisen hyväksikäytön, lapsuuden traumaattisten kokemusten, koulukiusaamisen ja identiteettiongelmien viidakossa. Tokihan vain muutaman yleisen esimerkin mainitakseni. Silti jokainen näistä teemoista sisältää vahvan ja kirkkaan syyttömyyden halon, jossa ihminen on kokenut kaikista hirvittävimmät asiat uhrin asemassa tai pään sisäisten ristiriitojen hallitsemattomassa kaaoksessa. Tahattomasti.

Miksi häpeämme sitä, mitä joku tai jokin on meille tahtomattamme aiheuttanut tai tehnyt? Miksi häpeämme sitä, että olemme pirstoutuneet murusiksi ja todenneet, etteivät omat voimamme riitä ratkaisemaan ongelmaa yksin ja olemme hakeneet ulkopuolista apua? Miksi häpeämme esimerkiksi sitä, että joku toinen taho on tehnyt elämästämme helvettiä, ylittänyt ihmisen valtuudet toiseen ihmiseen ja kajonnut johonkin sellaiseen, johon kenelläkään ei ole oikeutta kajota koskaan? Miksi uhrien tarvitsee hävetä sitä?

Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia. Olen itsekin käynyt terapiassa, toki hyvin arkisten ja “tavallisten” asioiden takia verrattuna ääripäihin. Koin sen kuitenkin hyödylliseksi siinä kohtaa, joka eheytti ja auttoi näkemään asiat ja tunteet hieman maltillisemmin. Olen ylpeä itsestäni, että käytin mahdollisuuden hyväkseni. Jos joku haluaisi ne potilastiedot julkaista, en menettäisi niiden takia minuuttiakaan yöunistani. Kuvittelen myös sen, millainen ihminen haluaisi levittää ja lukea silmät kiiluen minun tai kenen tahansa potilaskertomuksia ja hyökätä niiden avulla minua tai ketä tahansa toista vastaan noin raukkamaisella ja lapsellisella aseella?

Häpeä ja sen syvin kulttuuri kiteytyy mielestäni myös luomiimme syihin, miksi joudumme häpeämään. Joudumme häpeämään muiden ihmisten takia, jotka tekevät meistä omat johtopäätelmänsä, määrittelevät meidät pienissä mielissään omaan todellisuuteensa sopiviksi ja ovat valmiita käyttämään tietojaan meitä vastaan tarvittaessa, jos se hyödyttää heitä jotenkin.

Häpeämme ja pelkäämme sitä, olemmeko niitä säälittäviä luomuksia, joita ihmiset katsovat kadulla halveksien, säälien tai arvioiden, tietämättä elämästämme edes lempijäätelömme vertaa. Häpeämme myös siksi, että olemme sattuneet olemaan väärässä paikassa väärään aikaan, jolloin joku meitä alkeellisempi ihmisentapainen luontokappale on halunnut murskata elämämme tai minuutemme omat ambitionsa ja sairaat mielihalunsa etusijalle asettaen. 

Maksumiehinä olemme lopulta me, jotka haemme apua pystyäksemme jatkamaan elämäämme, toiset hyvinkin välttävästi. Olemme yrittäneet parhaamme, tuoneet kipeät asiamme framille ja tuoneet todeksi halumme jatkaa elämäämme, joka meille kaikille on lahjaksi annettu. Olemme keränneet rohkeutemme ja lausuneet ääneen sanat: “Auta minua”.

Mitä se kertoo meistä ihmisistä? Kenen oikein kuuluu hävetä?

Tuli vaan mieleen. 

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: