“Poika, joka kurkoitteli kuuta…”

Olen kirjoittanut aiemmin pelosta ja tyytymättömyydestä. Nyt täydennän värisuoran niiden hybridistä, jota en oikein osaa nimetä. Luulen, että moni tunnistaa itsessään kyseisen aihepiirin ja osaa kenties nimetä sen omaan elämäänsä sopivaksi tunteeksi.  

Itse olen viime aikoina herännyt tunteeseen, olenko tehnyt elämässäni sellaisia peruuttamattomia valintoja, jotka tekevät elämäni loppupuoliskosta haasteellisen, mitä tulee onnellisuuteen ja tyytyväisyyteen. Tässä kohtaa on ihan hyvä todeta, että kaikenhan voi muuttaa tarvittaessa isostikin, jos sellaiseen on aidosti tarvetta. Puhun tässä lähinnä hienosäädöstä, en kaiken muuttamisesta. Peruuttamattomuus taas tarkoittaa tässä yhteydessä vain asioita, joiden uudelleenrakentaminen veisi liikaa huomiota loppuelämästä.

Toisinaan pelottaa, olenko tehnyt nuorempana valintoja, jotka ovat estäneet minua olemasta se mitä olen, tekemään työkseni asioita, joita haluaisin tehdä ja toteuttaa asioita niin suurina, kuin haluaisin ne toteuttaa? 
Mietin, onko se kuuluisa juna jo mennyt joidenkin asioiden kohdalla? Olenko valmis uhraamaan jo olemassa olevaa onnellisuutta sen takia, että lähtisin tavoittelemaan vielä jotain, jonka saavuttamisesta ja löytämisestä en ole aivan varma. Toisaalta on tyhmää miettiä näin nelikymppisenä, onko joku juna jo mennyt. Ihmiset suorittavat kuusikymppisenä ylioppilastutkintoja, vaihtavat tyystin alaa viisikymppisenä ja kirjoittavat esikoiskirjansa seitsenkymppisenä. Silti ainakin itse kuulen myös päässäni kellon tikityksen, joka muistuttaa siitä, että jossain kohtaa on vain hyvä keskittyä jo saavutettuihin etuihin ja olla tyytyväinen siitä, mitä on jo saanut. Elämä on kuitenkin lyhyt, eikä huomiseen ole liikaa luottamista.

Kateus ei kuulu kovinkaan vahvasti kaveripiiriini, mutta toisinaan kadehdin niitä ihmisiä, jotka ovat tienneet nuoresta lähtien, mitä haluavat ja tehneet töitä sen yhden asian eteen. Opiskelleet taidot, joita ovat tienneet tarvitsevansa ja ennen kaikkea olleet valintoihinsa tyytyväisiä. Nyt he ovat harjoittaneet ammattejaan pitkään, keränneet kokemusta ja osaamista määrätietoisesti, pärjäten mukavasti niin taloudellisesti kuin mielenrauhan ja seesteisyyden osaltakin. Kaikista ei vain ole siihen, siksi me syksyn tuulessa lentelevät lehdet laskemme edelleen pennejä ja mietimme, mitä sitä tekisi isona työkseen. Näin hirtehisesti ilmaistuna. 

Kuten jo mainitsin, kirjoitukseni sisältö ei kumpua niinkään tyytymättömyydestä, vaan havahtumisesta siihen, että elämän ohjaksia olisi voinut pitää hieman kireämmällä jo aiemmin. Olisi pitänyt uskaltaa heittäytyä rohkeammin tavoittelemaan asioita, joita koki silloin nuorena jo tärkeäksi itselleen. Ihminen kypsyy yksilöllisesti ja oppii asioita omaan tahtiinsa, riippuen miten elämän eri elementit kenellekin näyttäytyvät ja rakentuvat. 

Luulen ja osittain tiedänkin, että omalla kohdallani ei ole kysymys niinkään tyytymättömyydestä ja negatiivissävytteisestä parkumisesta elämän kovuutta kohtaan, vaan palavasta halusta toteuttaa asioita, suunnattomasta halusta kokeilla, tehdä, luoda ja vaikuttaa erilaisissa ympäristöissä. Tutustua uusiin ihmisiin, nauttia erilaisista asioista ja kokea ympäristön parhaita anteja. Toisinaan fyysisetkin voimat loppuvat, eikä asioita vain jaksa toteuttaa. Nykyään sitä tapahtuu melko useinkin. Silloin mennään ajatuksen tasolla, teoreettisesti lennellen ja liihotellen, sekä kenties ajatuksiaan eetteriin kirjoitellen, vaikka se onkin tuuleen huutelua. Aivot eivät vain lepää, vaikka niidenkin täytyisi siihen kyetä. Milloin päässäni eivät soi biisiaihiot, riimit tai kirjojen aiheet, siellä pyörivät visiot siitä, millaisia projekteja ja juttuja olisi kiva tehdä ja saada aikaiseksi. Tunne niiden onnistumisesta ja saavuttamisesta on verrattavissa lapsuuden jouluihin tai Lisebergin vuoristorataan, jotka tuntuivat vatsanpohjassa saakka. Se on erilainen tunne, kuin mikään muu. Toisinaan harmittaa, että tällaista tunnetta on melko vaikea avata ja selittää ihmisille, jotka eivät ole sitä kokeneet tällaisena kuin se omaan naamaani ja todellisuuteeni lävähtää.  

Tunnen myös aidosti huonoa omaatuntoa toisinaan siitä, ettei esimerkiksi arkiset ja kivat asiat, kuten nätit uudet tapetit, uusi auto, miehisin ja känsäisin käsin rakennettu liuskekivipolku yhdessä rakennettuun puutarhaan, omin avuin nikkaroitu tynnyrisauna tai uusi, miehistä alkuvoimaa uhkuva kolmen kerroksen ”äijägrilli” vaan saa onnen signaalia läpi ihan sinne sydämeen asti. Värähtelyt jäävät näiltä osin matkalle, niin sanottuina ”ihan kivoina ja ehkä tarpeellisinakin” detaljeina, joista moni miehisempi ja perinteisempi mies olisi hyvinkin vaikuttunut ja tyytyväinen. Täytyy myös muistaa, että rankan ahkeroinnin ja hikoilun jälkeen vaimonkaan (ja ehkä naapurinkin kateellisen nörttimiehen vaimon) ekstrahuomiolta ei voi välttyä miehisyyden temppelin kukoistaessa kunnon miehen kanssa kilpaa, ja sekös tosimiestä hivelee. Tämä siis vilpittömän huumoripitoisesti ilmaistuna. Täytyy rehellisesti myös tunnustaa, että tuollaisia kädentaitoja ja valmiuksia minulla ei edes ole, joilla mainitun kaltaisia statementeja keräillään kuten Suppilovahveroita syysmetsästä, joten pahat kielet voinevat maistaa tekstistä myös aavistuksen kateuden kitkeryyttä. 

Uskon, että asiaan vaikuttaa myös kolme kirjainta, ADD. Aikuisiällä todettu vauhdin ja ajatuksenjuoksun koodinimi oli jokseenkin helpottavaa ja vapauttavaa saada, mutta siihen vetoaminen ja sen taakse piiloutuminen negatiivisten asioiden yhteydessä ei kuulu repertuaariin, onhan tämä oma rakas mieleni antanut minulle paljon enemmän kuin olisin osannut nuorempana kuvitellakaan. Haasteellinen se on joskus käsitellä ja vaatii ympäristöltä kestämistä, mutta oikein valjastettuna se on hyvinkin nautinnollinen työpari, jota olen oppinut käyttämään vasta myöhemmällä iällä tehokkaammin hyödyksi. Olen hyväksynyt sen osaksi itseäni ja valjastamalla sen tietyissä asioissa siipimiehekseni. Siinä se, ei se tarvitse suurempaa mediahuomiota tai painoarvoa. Toisaalta nuo kolme kirjainta voivat myös aiheuttaa sen, että tein mitä tahansa, en koskaan tule saavuttamaan sellaista rauhaa, josta tunnistaisin itseni vihdoin mahdollisimman valmiiksi ja tasapainoiseksi ihmiseksi. Kuka tietää?

Onnellisuuden ja tasapainon tavoittelu on varmastikin yksi elämän tärkeimmistä asioista. Se kertoo meille myös sen, miten olemme onnistuneet elämään elämämme, haasteinemme ja vajavaisuuksinemme. Se on rehellisin mittari siihen, miten matkamme sujui ja millaisena sen voimme viimeisillä metreillä huokaisten referoida.

Se ei jätä meistä sen suurempaa tai merkittävämpää jälkeä historiaan, mutta antaa nuoremmille toivoa siitä, että itseään kuuntelemalla ja opiskelemalla saattaa saada hyvinkin antoisan matkan osakseen.

Hyvää viikonloppua!

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: