“Tue jokaista pientä lasta…”

Tämä marraskuisen harmaa työviikko huipentuu lasten oikeuksien päivään. Siitä ei voi olla kirjoittamatta.

Lasten oikeuksien päivää on vietetty vuodesta 1954. Tasan kymmenen vuotta aikaisemmin jatkosota oli juuri päättynyt. Sota, jossa oikeudet olivat hyvin kortilla, lasten oikeuksista puhumattakaan.
Lapsia lastattiin juniin, erotettiin silmät kyynelissä äideistään, joista monet näkivät sinä hetkenä lapsensa viimeistä kertaa lapsena. Jotkut jopa viimeistä kertaa ylipäätään. Lasten oikeutena oli silloin mennä laivaan, olla vahvoja, pitää mahdollisesti huoli sisarestaan ja matkata kiltisti tuntemattomaan. Nimilappu kaulaan ja kohti satamaa.

Kauas on tultu niistä ajoista. Tänä päivänä lasten oikeuksista puhutaan niiden oikeilla nimillä, oikeuksina olla oman elämänsä keskiössä, kukin kykyjensä mukaisesti. Se on hieno, mutta myös vastuullinen ruutu hoitaa vanhempana ja huoltajana. Jakaa jotain niin suurta vielä keskeneräiselle kyvylle vastaanottaa ja käsitellä. Arvostan suuresti kaikkia vanhempia, jotka näiden asioiden kanssa kipuilevat ja pähkäilevät rakkaiden lapsukaistensa kanssa.

Lapsilla on myös oikeus tulla hyväksytyksi sellaisena kuin he ovat. Omakohtaisten kokemusten summa on aina aidointa sydämensä avaamista, joten raotan yhden erityisen, henkilökohtaisen esimerkin, joka assosioituu vahvasti myös Madonnan American Pie-versiointiin. En toki ollut enää ihan lapsi tämän tapahtuessa, mutta tarpeeksi nuori kuitenkin tähän viitekehykseen.
Olin juuri muuttanut eteläiseen Suomeen ja aloittanut opiskelut suuressa ja pelottavassa Helsingissä, nuorena 17-vuotiaana maalaispoikana. Edellinen opiskelukokemukseni lapsuuteni kirkonkylän pahalta haisevassa naapurikaupungissa Savossa oli rehellisesti sanottuna farssi, joka jätti mieleeni ikuisen jäljen siitä, miltä tuntuu olla “muukalainen” ja joukkoon kuulumaton, outo hahmo. Se tunne on jättänyt sisälleni hiilloksen, joka syttyy aina sekunnissa raivoavaan liekkiin, jos näen jotakuta kohdeltavan samalla lailla, naureskellen ja pieniä huomaamattomia piikkejä porukassa viskellen. Paljon olisi terveisiä kerrottavana, mutta tässä yhteydessä ne ovat tuuleen huutelua.

Voimaantumisen kokemus Helsingistä oli päinvastainen. Istuimme koulun työsalissa, opiskellen silloisen kirjapainotyöskentelyn jälkikäsittelyä. Sen ajan suurten hittikanavien puhkisoitetut jokerikortit olivat muun muassa HIMin Join Me, sekä juurikin tuo Madonnan American Pie, joka luokassamme luonnollisesti silloin soi hyvin usein. Molemmilla kappaleilla on erityinen paikka sydämessäni juuri tästä syystä.
Muistan elävästi American Pien leadisoundin ujeltaessa arpeggiotaan, kuinka tunsin vahvaa yhteenkuuluvuutta naureskellessani luokkakavereideni kanssa yhdessä samoille asioille, yhteisönä ja erilaisia taustoja omaavana kaveriporukkana, samanarvoisina ja erilaisina. Minä muiden mukana, savosta muuttaneena “ruotsalaisena” puolihulluna elämäntapakiertolaisena, joka puhui hassusti murteita sekaisin ja matkusti “maalta”, Järvenpäästä järkyttävät 30km kouluun ja viitsi kävellä Helsingin rautatieasemalta Kaisaniemeen huimat 900 metriä, eikä edes harkinnut käyttävänsä metroa. Nämä ihan aitoa ihmetystä herättäen.

Kaikki tämä tuotiin esiin kuitenkin hyväntahtoisesti ja toverillisesti kuittaillen, aina opiskelujen alusta saakka. Ehkä olin heille myös ehta esimerkki siitä, että “maalaisetkin” voivat olla hauskoja ja ennakkoluulottomia tyyppejä, eivätkä pelkkiä Tallinnan laivalla vierailevia sukkasandaaleja, jotka pitivät “Hesalaisia” pelkkinä porvariöykkäreinä “raitsikkoineen”. Tajusin, kuinka hyvä tunne se oli, kun sai kuulua johonkin, olla osana jotain yhteistä. Olin onnistunut unohtamaan ja sulattamaan katkeruudessa paljon siitä tunteesta vajaassa vuodessa. Ironista on, että noin 20km päässä kotoa pohjamutiin lyöty itseluottamukseni nousi 200% tuona kahtena vuotena, mitkä sain viettää “Stadilaisten” itsevarmassa ja leppoisassa seurassa, 350km etelämpänä. Opin heidän siivellään ajamaan metrolla, “sporalla” ja “dösällä”, sekä “snaijasin” paljon yksityiskohtia, jotka olivat pienessä maalaiskylässä vain ylimielisten “hesalaisten” ylimielisyyttä ja “lesoilua”. Silloin koin vahvasti, ettei paluuta takaisin savoon muuna kuin satunnaisvierailijana enää ollut. Ja se kokemus on vain vahvistunut.

Nuo edellämainitut kappaleet kuullessani palaan aina hetkeksi Käpylän Kullervonkadun jälkikäsittelyn luokkatilaan, vielä 20 vuoden jälkeenkin. Tällaiset ovat isoja asioita. Oikeuksia, joista olen ikuisesti kiitollinen noille jätkille, tuolle luokalle ja yhteisölle, vaikka he eivät varmastikaan kokeneet koskaan tehneensä mitään ihmeellistä.

Tämä oli vain yksi esimerkki oikeudesta. Samanlaista oikeutta toivoisin kaikille niille lapsille ja nuorille, jotka tänä päivänä taistelevat paikastaan auringossa, oirehtien yhä rajummin ja väkivaltaisemmin silmille iskeytyvän, jatkuvan todellisuuden tahriessa vastapestyt lapsen kasvot. Jokaisen todellisuus on myös omanlaisensa, eikä sitä tue vertailut isien ja ukkien nuoruuteen, joka oli eittämättä kovaa touhua sekin. Silti elämä on tässä ja nyt. En toivo kuitenkaan sellaista oikeutta, jossa lapset ja nuoret joutuvat ottamaan liikaa vastuuta omasta elämästään liian varhain, aikuistuimaan ilman hyvää ja turvallista lapsuuttaan ja tekemään merkittäviä päätöksiä asioista, joihin eivät ole yksinkertaisesti vielä valmiita. 

Toivoisinkin, että kaikki maailman vanhemmat rakastaisivat lapsiaan sopivalla mikstuuralla rakkautta, rajoja ja turvallisuutta. Kauniita sanoja, joita kaikissa kasvatusoppaissa mainitaan moneen kertaan, mutta niin tärkeitä ja todellisia, että ansaitsevat kertauksensa. Kukaan ei väitä, että siitä tulee helppoa. Rakkaus ei koskaan ole helppoa. Nuo kaikki ovat myös lasten oikeuksia, vaikka ne eivät olisikaan aina kivoimpia asioita maailmassa. Oikeudet eivät ole useinkaan vääryyksiä, vaikka keskeneräiset aivot ne vielä usein sellaisiksi prosessoivat. Palkinnot jaetaan taatusti vasta murrosiän ja teinikapinoiden jälkeen, joiden aikana oikeuden jakaminen on toisinaan raskaampaa kuin kivireen vetäminen hampailla. Kuten jo yllä kirjoitin, hyväksyntä on suurimpia ja tärkeimpiä oikeuksia mitä tämä maailma lapsilleen tarjoaa. Vaikka se nuori ihmisen alku ei olisikaan paras missään, viisain kaikista, saati järkevin ja aikuisin ysiluokkalainen, hän on silti aivan riittävän hyvä ansaitakseen pyyteetöntä rakkautta, vanhempiensa ylpeyttä, hyvän elämän ja turvallisen lapsuuden, josta ammentaa iloa ja riemua läpi ennustamattoman ja korkeammas’ käres’ olevan elämänkaarensa.

Herra Ylppöä siteeraten,

“Sinä armias taivahasta, tue jokaista pientä lasta
Tämä ei ole laulu pahasta, tämä ei ole laulu pahasta, 
Sinä armias taivahasta, tue jokaista pientä lasta, 
jos oot onneton, on ainakin toivoa paremmasta...”

Rakkaudessa ja oikeuden aukikirjoittamisessa kaikki apuvoimat ovat sallittuja, vaikkei niihin aina uskoisikaan.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: