Aikamme suurimmat sankarit keinutuoleissaan

Itsenäisyyspäivä 2020, tuo veteraanien muistojuhla ja kunnioituksen ruumiillistuma, on jälleen yksi luku historiassa. Moneen kotiin ja palvelutaloon koitti yksinäinen arki, josta kärsivät Aikamme suurimmat sankarit keinutuoleissaan.

Vallitsevasta maailmantilasta johtuen moni ikäihminen on jäänyt sosiaalisten kontaktien ulkopuolelle enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Teknologia on toki mahdollistanut kohtaamisia uudella lailla, jos ikäihmisellä on vain ollut tarvittava osaaminen ja laitteisto käden ulottuvilla. Läheskään kaikilla näin ei kuitenkaan ole.

Muistan aikanaan oman isoisäni, jonka luona en käynyt niin usein kuin olisi pitänyt, etenkään viimeisinä vuosina. Kävin kuitenkin. Muistan niitä aikoja, kun lapsena tulimme kyläilemään mummolaan 300 kilometrin päästä. Matka oli aina meistä lapsista pitkä ja se tehtiin aika harvoin, mutta se oli aina uskomattoman antoisa. Tiesin, että tuolla perisuomalaisella, sodan kauhut nähneellä ja vain jumalaa pelkäävällä miehellä, jonka silmät nauroivat kilpaa leikkisän virnistyksen ohessa, oli jälleen tarina jos toinenkin kerrottavana rakkaassa kiikkutuolissaan istuen. Ja mehän kuuntelimme. Isoäiti, Mummi, hänen vaimonsa, komppasi isoisän tarinoita hillitysti ja omalla huumorillaan, pitäen pääasiassa huolta siitä, että kaikki ovat varmasti saaneet syödäkseen “kyllälti” tarinoinnin ohessa. Marssijärjestys oli aivan selvä, kuin Kannaksella konsanaan.

Arjen sankari

Isoisä, tuttavallisemmin Ukki, oli uskomaton persoona ja hahmo, kaikessa tavallisuudessaan. Hän puhui kaikesta sujuvasti, paitsi sodasta ja suurista tunteista. Ne kaksi asiaa saivat niinkin suulaan miehen hiljaiseksi, puhumaan vain kuiskaten. Jotain toki kertoi, vaatimattomasti ja vailla turhaa värittelyä. Kertoi asiat niin kuin ne olivat, toisinaan silmissä aavistuksen kyyneleen kimallusta, jonka näki vain oikeassa päivänvalossa. Itku ja kyyneleet eivät olleet sen ajanlaskun miesten vakiovarustus.
Ne olivat raskaiden aikojen pakollinen sivutuote, jotka pyrkivät ulos toisinaan väkipakolla. Se oli vaikuttavaa, hämmentävää ja melko sankarillista pienen pojan mielestä.

Vuodet vierivät, painoivat miehen selkää jo kumaraan. Hän sai lähti täältä kuitenkin saappaat jaloissaan, kohtuullisen hyväkuntoisena ja selväjärkisenä, saattaen rakkaan vaimonsakin haudan lepoon ennen omaa viimeistä iltahuutoaan. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, ettei Ukin tarvinnut lähteä täältä yksin, lapsiensa ja meidän lastenlasten ollessa hänen kanssaan aina viimeiseen auringonlaskuun saakka. Sankari, joka ajatteli aina muita, piti huolta perheestään ja rakkaistaan, sai lähteä vuorollaan tietäen ja ymmärtäen, että lähti rakastettuna ja muistettuna.

Näin hänet viimeisen kerran sairaalassa. Se oli kova paikka. Nähdä lapsuuden sankari voimattomana, apeana ja silti terävällä järjellä ja lempeällä, intensiivisellä katseella varustettuna. Lähes viimeisinä sanoinaan minulle hän sanoi, “Jarkko, ei meidän ole hyvä näin.” En osannut sanoa siihen oikein mitään. Taputin vain vanhaa miestä kädelle ja kerroin että ymmärrän, vaikken ehkä ymmärtänytkään. Myöhemmin ymmärsin, ettei hän tarkoittanut vain sitä hetkeä. Hän tarkoitti yksinäisyyttä, vaikka hän olikin läheistensä ympäröimänä lähes joka päivä. Erilaista yksinäisyyttä, jonka kokee vain silloin, kun on menettänyt sen tärkeimmän. Tietäen, että kulman takana on ovi, jossa ei ole enää kipua, pimeyttä eikä sitä erilaistakaan yksinäisyyttä. On vain valo.

Tietäen, että on aika.

Ettemme unohtaisi

Miksi halusin kirjoittaa tänään tämän oman kokemukseni blogitekstiksi asti? Sivusin aihetta jo yhteiskunnallisemmin aikaisemmin.

Siksi, ettemme unohtaisi. Lauantaina keinuin sisareni luona samassa kiikkutuolissa, josta olin kuullut ne maailman parhaat tarinat. Keinuin ja muistelin. Jokaisella vauhdin tönäisyllä näin mielessäni Ukin rennosti roikkuvan, villasukalla puetun jalan prässihousujensa lahkeesta, jolla hän varoen piti yllä valtaistuimensa vauhdin hurmaa. Eilen itsenäisyyspäivänä olisin halunnut kovasti kertoa Ukille, kuinka paljon häntä ja hänen uhrauksiaan arvostinkaan ja kuinka kiitollinen olen siitä, että sain tuntea niin hienon miehen ja kutsua häntä Ukikseni, isoisäkseni.
Tunsin, kuinka ikävä astui huoneeseen, sanomatta mitään.

Siksi, että sytyttäisin edes jonkun ihmisen sisälle valon, jonka turvin hän olisi yhteydessä omiin lapsuuden sankareihinsa, jos se vain suinkin on mahdollista. Etenkin näin poikkeusaikana, joulun ollessa jo ovella.

Siksi, että mahdollisimman moni yksinäinen ikäihminen saisi kokea olevansa tärkeä, arvostettu ja rakastettu, vaikka siitä huoltajasta, perheen päästä, vankkumattomasta tukipilarista ja lapsuuden sankarista olisikin tullut se huollettava, hoidettava ja autettava lähiomainen, joka ei pärjää enää yksin. Soitto, jutteluhetki, muistojen jakaminen tai tarinatuokio merkitsevät heille enemmän kuin osaamme omassa itsekkyydessämme, yltäkylläisyydessämme ja sosiaalisessa hullunmyllyssämme aina edes ymmärtää.

Siksi, että muistaisimme ne aikamme suurimmat sankarit keinutuoleissaan.

Ettemme unohtaisi.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: