“Puhdasta vettä, janoa…”

Jälleen saavumme polttopisteeseen, jolloin kulunutta vuotta paketoidaan tahoillaan nippuun ja lähetetään se autuaammille metsästysmaille. Tänä vuonna erityisesti sen hyvästeleminen ei kirpaise lainkaan, päinvastoin. Kun toinen käsi roikottaa lähtijää niskasta, valmiina pudottamaan sen pohjattomaan kuiluun, toinen käsi on jo vastaanottamassa parempaa vuotta 2021 kuin vapahtajaa tai messiasta konsanaan, jos sallinette näin juhlavia vertauksia.

Tosiasiahan on kuitenkin se, ettei ensi perjantaina tapahtuva vuosilukua kuvastavan numerosarjan transformaatio muuta kuitenkaan dramaattisesti mitään. Ei vielä hetkeen. Uutta toivoa ja piennarta kohti valoa se kuitenkin tarjoaa, ihan kirjaimellisestikin. On aika kaataa kiuluun puhdasta vettä.

Millainen on tämän vuoden tilinpäätös sinun osaltasi?

Poikkeuksellinen ennen kaikkea, se on melko varmaa. Monelle se sisältää myös perinteisempiä parisuhteiden/ihmissuhteiden syntymiä ja kuolemia, työpaikan vaihtamisen, uusien oivalluksien ja erehdysten kohtaamispaikan sekä ihmisyyden ääripäiden kokemisen, niin hyvässä kuin pahassakin. Menetyksiä, kadotuksia, löytämistä ja kotiinpaluita.

Niistä on varmasti tämäkin vuosi tehty, poikkeuksellisissa olosuhteissa. Henkilökohtaisemmin aseteltuna toivon, että tämä vuosi on myös auttanut avartamaan polkuasi jota pitkin kuljet, sekä näkemään kirkkaammin ne päämäärät, joita kohti olet menossa.

Toivon myös vilpittömästi, että olet rakastanut ja huomioinut läheisiä ihmisiä tavanomaista enemmän. Se on kuitenkin asia, jonka toteutumisen tuntee kyllä sisimmässään. Uskon myös, että sellaista aitoa, vilpitöntä tunnetta sydämessään kantavaa ihmistä ei edes kuolema pysty kukistamaan täysin. Ihminen on voittamaton rakastaessaan ja ollessaan rakastettu.

Oma tilinpäätökseni on melko korkealentoinen, jos vuotta miettii niin sanotusti fiilispohjalta. Mentaalisesti vuosi sisälsi melko väkevää epävarmuutta, epäonnistumisia, tärkeiden ihmissuhteiden laiminlyöntiä sekä syyllisyyttä siitä, osaamatta kuitenkaan tehdä asialle merkittäviä parannuksia.

Kyyneliä, turhautumista ja määrittelemätöntä ajoittaista pahaa oloa. Myös sairastettu korona monen muun epäonnisen kohtalotoverin kanssa yhtäaikaa oli haaste, joka oli onneksi osaltani lievä versio tästä arvaamattomasta pirulaisesta.

Jälkioirein ja ennenkokemattomin tuntemuksin höystetty virushyökkäys oli kuitenkin psyykkisesti yllättävän raskas kokemus, joka veti mieltä matalaksi isolla kädellä. Huoli perheestä sekä omasta, kuin taistelutovereiden voinnistakin tuntematonta vihollista vastaan oli kova.

Toki hyviäkin asioita tapahtui paljon, vaikka niistä valtaosa ei näyttäytynyt niin mieleenpainuvina ja vaikuttavina kuin nämä vastavoimat tänä vuonna olivat. Tiedostan kuitenkin, että tällaisena maailmanaikana, jolloin suru ja epätoivo ovat olleet poikkeuksellisen järisyttävässä roolissa, oma vuoteni ja elämäntilanteeni on vielä erinomaisella tasolla, josta olen kovin kiitollinen. Loppukaneetti onkin omistettu tälle kiitollisuudelle.

Myönnän myös sen, että tänä syksynä löysin itsestäni jälleen sen pienen pojan, joka huolehti ja murehti yhtä rajusti tunteella, kuin nautti aikanaan niistä rakkailla asioilla höystetyistä kauniista kesäilloista ja pakkasen hellimistä talvipäivistä, jolloin oli vain se hetki. Elämä, tässä ja nyt.
Tunsin tänä syksynä vahvasti olevani heikko, epävarma ja pieni ihminen.

Jälleen kerran.

“En tahtoisi yksin mä taivaltaa…”

Jotta tekstini ja tilinpäätökseni olisi tarpeeksi rehellinen blogini agendaa mukaillen, en voi olla nostamatta estradille poikkeuksellisen vahvaa hengellistä aspektia. Jos se aiheuttaa pahaa allergiaa, pääotsikon alla oleva teksti kiteyttää kirjoitukseni ytimen kelvollisesti. Jos taas ihmistä suuremmat asiat eivät hierrä ihoa tai verkkokalvoja rikki, suosittelen jatkamaan lukemista vielä hetken. Toivon, että se palkitsee vaivan.

Kesällä kokemani tilanne minulle rakkaassa, lapsuuden kesieni Piikkiön Toivonlinnassa, jonne ajoimme isäni kanssa moottoripyörillä, sai minut jälleen uskomaan siihen, ettemme ole täällä yksin. Yksityiskohdat itsessään eivät tarvitse tarkempaa avaamista, mutta silloin havaitsin liian monta “sattumaa” yhdelle illalle ja retkelle. Enkä ollut retken ainoa havaitsija.

Olen tarvittaessa hyvin herkkä ja henkevä tyyppi, mutta myös skeptinen ja turhankin konkreettinen. Siksi tämä kokemus ei ollut mikään yksi muiden joukossa oleva ilmiö, vaan herättävä ja pysäyttävä monella tapaa, joka sysäsi skeptikon ja konkreetikon minussa tylysti vanhan päärakennuksen hyvyyttä ja henkevää toimintaa nähnyttä, patinoitunutta seinää vasten.

Tapasimme myös ventovieraita ihmisiä, joiden sisällä poreileva rauha ja luottamus meitä suurempiin asioihin oli niin ilmeistä, että sen pystyi imemään itseensä heidän katseistaan ja sanoistaan, jotka he sanoivat ilman epäilyksen tai julistamisen häivääkään. Niinkuin me muut kerromme toisillemme, miten tilasimme verkkokaupasta tuotteen, joka toimitettiin ehjänä perille. Tottakai se toimitettiin ehjänä, sitähän me oletamme, vaikka Posti onkin tätä nykyä kompuroinut.

Nämä tapaamamme ihmiset olivat yhtä varmoja siitä, että heistä pidetään huolta jonkun meitä suuremman toimesta. Kuolemaa ja maallisia suruja pelkäämättä. Ei enempää, ei vähempää. Asiaa on vaikea selittää, ellei sitä ole kokenut. Luulen silti, että saatte siitä kiinni ainakin osittain.

Tuo kohtaaminen ja yön yli kestäny retki oli tämän vuoden kohokohta, jonka voimalla olen monesti jaksanut ottaa ne tarvittavat askeleet synkkyyden rajalta valoa kohti.

Kuulin perjantaina musiikkikappaleen, joka kosketti syvältä. Ikäänkuin muistutuksena tuosta kesän ja syksyn tapahtumista.
Lainaan siitä pari säettä myös tähän loppukaneettiini.

Käänsin sulle selkäni
Et hyljännyt kuitenkaan
Kirosin sinun nimeäsi
Hymyilit mulle vaan

Tämä säe kuvaa hienosti varhaista aikuisuuttani, jolloin nuorena opitut arvot ja tutut asiat jäivät taka-alalle, myös olosuhteiden ja ympäristön edesauttamana. Tulipa elämän kuviteltua kurjuutta ja epäoikeudenmukaisuutta varmasti kirottua myös mestarille itselleen, suorasukaiseen tyyliini suurempia sensuroimatta. Asia ei tuntunut kovin ongelmalliselta, se vaan nyt meni niin. Niinkuin umpisuomalaisessa, melankolisessa draamassa tapaa usein mennä.

Olin myös olevinani aikuinen, pärjäsin mielestäni oikein hyvin itsekin.
En tarvinnut apua jostain ulkoavaruudesta, josta ei viitsitty edes kahville poiketa. Koskaan usko ei silti täysin kadonnut, oli vain hyvässä piilossa.

“Kuuletko luojani, kuuletko mua
Kanna mua siivilläs, kannata mua
Kuuletko luojani, kuuletko mua
En tahtoisi yksin mä taivaltaa

Samuli Laihio – Puhdasta Vettä (esittäjä Samuli Edelmann)

Tämä säe taas pukee loistavasti ajatuksiani, joita koin maatessani 14 vuorokauden eristyksessä, omien ajatusteni ja päälle kaatuvien seinien keskellä. Kyseenalaistin yön pimeydessä myös oikeuteni lohdullisiin ajatuksiin ja taivaalliseen neuvonantoon, olinhan aiemmin jo kääntänyt selän ja kironnutkin. Keuhkoja pisti, päätä poltteli. Uni ei tullut. Myönnän rehdisti, että pelotti, ahdisti ja masensi. Laskin päiviä, koska “kriittiset hetket” olivat tilastollisesti käsillä. Aika surullista ja masentavaa pessimismiä, tiedän. That’s me.

Sain onneksi suurta tulitukea ja lohtua perheen lisäksi myös rakkaalta ystävältäni itärajalta, joka lohdullisten sanojensa ja viestiensä myötä toi valoa 10 neliön eristysselliini. Sanat tulivat hienolta mieheltä, jonka puolesta olen vuorollani ilmaissut hartaita toiveita sateenkaaren tuolle puolen, eikä siitä ainakaan toistaiseksi ole ollut haittaa myöskään hänen kohdallaan.

Näin se meidän välillämme vain menee, ilman suurellisuutta ja väkinäistä dramatiikkaa. Aitoa ystävyyttä yli taivaskanavien. Olemme todenneetkin joskus, että tuskin olimme aivan keskenämme yhdistämässä tämän ystävyyden nyörejä, sen verran jykevän solmijan teoksia siinä on.
Uskokaa tai olkaa uskomatta.

Tämä kirjoitus oli kenties henkilökohtaisin kirjoitukseni tälle alustalle, siltä se ainakin tuntui. Tuntui hyvältä kirjoittaa se. Oikealta, rehelliseltä, liikuttavaltakin. Vaikka sitä ei kukaan lukisikaan. En myöskään ajattele sitä, mitä lukija minusta nyt ajattelee.

Haaveilen, että ihmiset kenties uskaltavat haastaa (tämänkin myötä) myös itsensä omaan, umpirehelliseen tilinpäätökseensä. Sivuston oikeassa yläreunassa oleva “julkaise” -nappikaan ei ole muuttunut punaiseksi, joten koen sen suotuisaksi eleeksi myös bittiviidakon toimesta.

Painoin nappia.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: