“Lunta, pakkasta ja henkistä kerrospukeutumista…”

Uusi vuosi, vanhat kujeet. Niinhän sitä leikkisästi sanotaan.

Avaan vuoden kirjoitusrupeaman tekstillä, johon sain inspiraation ystävältä, jota en ollut tavannut noin viiteentoista vuoteen. Kyllä, viiteenTOISTA vuoteen. Tapaamisen taustat olivat muutenkin erittäin erikoiset, koska lyhyt tuttavuutemme ja siitä pikavauhtia muodostunut ystävyytemme sai alkunsa vain yhtenä lyhyenä kesänä, joka kuitenkin jätti jonkin selittämättömän jäljen ja muiston mieliimme. Se sama jälki toi meidät lopulta erinäisten vivahteiden maustamana takaisin toistemme näköpiiriin, saman pöydän ääreen, viisitoista vuotta kasvaneina ja erilaista elämää eläneinä.

Istuimme alas, joka olikin seuraavan reilun tunnin ainoa hiljainen silmänräpäys. Juttu alkoi käytännössä siitä, mihin se silloin joskus jäi. Ei tarvinnut miettiä, kenelle ventovieraalle puhun. Ääni oli tuttu, eleet olivat tuttuja, olemus ja läsnäolo oli tuttua. Miten se on mahdollista viidentoista vuoden tauon jälkeen? Keskustelumme ei myöskään alkanut perinteisellä “No, mitäs sulle?” -fraasilla, vaan totesimme hyvin pian olevamme lasten altaan sijaan suoraan siellä aikuisten syvemmässä päässä, niinkuin jotenkin mielessäni olin odottanutkin.

Mietimme, miksi tunnuimme yhä niin tutuilta toisillemme, vaikka välissä oli niin paljon virrannutta vettä ja kulunutta aikaa, sekä suhteellisen vähäiset tuntimäärät, mitä olimme toisiimme ehtineet tutustua. Asiat olivat muuttuneet luonnollisesti paljonkin sitten viime näkemän. Olimme kasvaneet aikuisiksi ja perustaneet perheet, opiskelleet ammatit, löytäneet työpaikat ja luoneet jo jonkinlaisen työuran. Kun viimeksi tapasimme, nämä käsitteet olivat vain aavistus aikuisten maailmasta ja tylsiä, aikuisuuteen kuuluvia sanoja, joita meidän ei vielä silloin kuulunutkaan miettiä.

Tulimme johtopäätökseen, että kysymys on kerroksista. Mitä aidomman, ympäristön vaikutuksilta ja opituilta toimintamalleilta säästyneen kerroksen ensin kohtaamme, sen suuremmalla todennäköisyydellä siinä kohtaamisessa tapahtuu jotain niin aitoa, että se jää elämään vahvasti ja jatkamaan kulkuaan mahdollisuuden saadessaan. Vaikka ulkonäkömme muuttuvat, ajatuksemme muuttuvat, muutumme itse kyynisemmiksi, kiireisemmiksi ja priorisointikykyisemmiksi, on siellä alla silti se kerros, johon olemme joskus vilpittömästi halunneet tutustua. Se selittää kenties tunteen, miksi toinen tuntuu edelleen siltä samalta ihmiseltä, vain harmaampana, ryppyisempänä ja aikuistuneena. Kahden ensimmäisen transformaation osalta puhun tosin vain ja ainoastaan itsestäni.

Joku varmaan ihmettelee, miten yhden kesän perusteella muka voi sanoa tuntevansa jonkun ihmisen hyvin. Te jotka olette sen kokeneet, tiedätte mistä kirjoitan. Muille kysymykseen on hieman haasteellisempi vastata. Kysymys ei ole niinkään tuntemisesta sanan varsinaisessa merkityksessä. Kysymys on siitä, että on aikanaan löytänyt maaperän, joka ei tarvitse ruoakseen niin paljon sanoja, tekoja ja aikaa kuin joku toinen maaperä. Ihmisen historiaa ja elämänkaarta ei tarvitse tuntea läpikotaisin voidakseen tuntea ihmisen kyvyn vastaanottaa ja ajatella, tuntea ja kokea elämää samankaltaisena kuin sen itsekin kokee. Siitä ihmisen tuntemisessa on kysymys, ei niinkään ihmisen historiasta tai sen ulkoa muistamisesta.

Ei liene sattumaa, että ihmisen parhaat ystävät ovatkin yleensä niitä, jotka ovat olleet matkassa aina ajanlaskun alusta saakka. Aikana, jolloin kerrokset ovat olleet vasta perustuksien tasolla. Silloin, kun näköyhteys toisen ihmisen sieluun oli vielä olemassa. Usein puhutaan, että aikuisella iällä ei voi saada enää sydänystäviä tai luoda erityisiä ystävyyssuhteita. Pitänee osin paikkansakin. Aikuisen ihmisen elämänkokemuksen, kyynisyyden ja paksun nahan alta niiden ystävyyden kannalta elintärkeiden kerroksien löytäminen on työläämpää, hankalampaa ja vastavuoroista. Kenellä sitä aikaa tänä päivänä nyt sellaiseen olisikaan? 

Tutkimusmatkaa ei voi myöskään tehdä yksin. Toisen osapuolen täytyy myös antaa itsestään, jotta olisi mahdollista luoda edes perustavanlaatuinen toveruus, ystävyydestä puhumattakaan. Suuri osa aikuisuuden ihmissuhteista päätyykin sille tutulle ja turvalliselle kaverizonelle, jonka ylläpitämiseksi ei tarvita kuin viikottainen sulkapallovuoro tai juoksulenkki, whatsapp-viestittely ja kuukausittainen alkoholipitoisen (tai ilman) juoman imaisu paikallisessa olutravintolassa. Eikä siinä ole mitään väärää, sekin riittää ja on arvokasta.

Tänä aikana, kun elämä koettelee meitä poikkeuksellisella tavalla, on erityisen tärkeää muistaa pitää kiinni asioista, jotka ovat kuitenkin ihmisen keskeisiä syitä olla olemassa. Vaikka emme pääsisi matkustelemaan retkillemme ympäri maailmaa, voimme löytää matkakohteita lähempääkin. Ystävyys sen eri muodoissa on myös matka, jonka keston määrittelemme itse omalla vastavuoroisuudellamme ja vilpittömyydellämme. Mitä enemmän annamme, sitä varmemmin myös saamme. Hyvässä lykyssä meidän ei tarvitse koskaan palata siltä matkalta kotiin.

Jos näin ei kuitenkaan tapahdu, on aika vaihtaa matkakohdetta. Sekin on luonnollista ja ihan sallittua. Kaikki tiet eivät vie Roomaan, osan tarkoitus on jäädä vain Jyväskylään.

Parempaa vuodenalkua juuri sinulle. Vaalitaan timantteja.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: