“Me ollaan sankareita kaikki, kun oikein silmin katsotaan…”

Elämme poikkeuksellisia aikoja, jotka ovat tuoneet elämäämme kenties poikkeuksellisia tapoja, jopa rikolliselta tuntuvaa vapauden tunnetta, sekä oikeanlaista innovatiivisuutta. Myös siksi me ollaan sankareita kaikki. 

Etätyön pauloissa olemme kenties huomanneet, että työtä voikin tehdä useammalla tavalla, työn laadun ollessa silti yhtä hyvää, kenties parempaakin kuin alkuperäisen ja perinteisen työsuorituksen laatu. Tekstini yleismaailmalliset esimerkit ovat valideja pääasiassa toimisto- ja päätetyöskentelijöille, mutta se rooli lienee tänä ajanlaskuna jo pakollinen paha yhä useammassa työtehtävässä. Luulen, että suurin osa saa ajatuksen partahaivenesta kiinni. 

Ennen tätä poikkeavaa arkea emme uskaltaneet korjata edes ryhtiämme esimiehen ja kollegoiden valvovien silmien alla liian suureleisesti, ettemme näyttäisi laiskoilta tai muuten vain veteliltä, parhaat päivänsä nähneitä työmuurahaisilta Martelan ergonomisissa työtuoleissamme.

Istuimme korostetun ryhdikkäästi ja keskittyneen näköisenä näppäimistömme edessä, takoen ruutuun isossa kuvassa merkityksetöntä kirjasinmassaa, numerosarjoja tai kaavioita, jotka todistavat meidän olevan aikaansaapia, tehokkaita ja ahkeria olentoja. Vastasimme puhelimeenkin heti kun se soi, ettei joutokäyntiä juoksevat sekunnit vain riistä siivua duunarin selkänahasta.

Nyt jo puhekieleemme täysin integroitunut Etätyö oli hetki sitten joku erikoinen termi joltain toiselta vyöhykkeeltä, jota tehtiin vain hirmumyrskyn tai lumen haitatessa työmatkailua kriittisesti. Eihän kukaan töitä voi kotona tehdä, ainakaan tuottavasti. Ei ainakaan tuloksellisesti. Ainakaan kahta päivää enempää! Eihän?! 

Työmaalla hieman liian pitkäksi venähtäneet kahvitauot, ylenpalttinen hauskanpito työtilassa tai yksinkertaisesti vain liian hyvänmakuinen kahvi olivat uhka jo itsessään tehokkaalle työnteolle, joka ilmeni keskittymisen ajoittaisena herpaantumisena, liiallisena hyvänä olona ja liian alhaisena herranpelkona. Eihän sellainen vain käy laatuun. Tauoista ja yksilön hyvinvoinnista ei palkkaa makseta, ainoastaan tehdystä työstä ja tuloksista

Arkipäivän sankareita

Ok, myönnän. Teksti on provosoivaa, tasapäistävää ja yleistävää. Esimerkit ovat aika raflaavia, kärjistettyjä ja vanhalta kalskahtavia. Nykyaikaisessa työyhteisössä näihin asioihin on kiinnitetty jo paljon enemmän huomiota. Aikaansa seuraava työnantaja on oppinut antamaan arvoa myös työntekijän luovuudelle, itseohjautuvuudelle ja hyvinvoinnille, sekä ymmärtänyt kokonaisvaltaisesti hyvinvoivan työntekijän arvokkaan resurssin.

Silti sieluissamme asuu se vanha kehno nimeltä häpeä, jonka kehotuksesta olemme nielaisseet henkisen rautakangen aina b-portaaseen saakka, ettemme vain antaisi ulospäin itsestämme liian hassua ja rentoa kuvaa. Sellaistahan aikuisuuden ei pidä pahojen kielten mielestä olla. Liian rentoa, helppoa tai mukavaa. Etenkään työpaikalla. Etenkään virkahenkilötehtävissä.

Tämä sama teema pätee myös sairauslomiin, jotka ovat usein seurausta “liian hyvin” hoidetusta työstä. Kun sairastumme, soitamme (emme laita viestiä, koska se herättäisi epäilykset) yleensä aamulla kädet täristen esimiehelle ja anomme mielessämme ja äänenvärissämme nöyrästi anteeksiantoa oman panoksemme puutteeseen työpisteeltä. Lupaamme auliisti palaamme takaisin ratsuväkeen heti kun jalat suinkin kantavat toilettia pidemmälle. Niinhän ahkera työntekijä tekee, eikö?

Kun emme ole työkunnossa, pysymme visusti kotona viltin alla, kuumemittari varuiksi suussa ja hamuilemme työläppäriä vanhasta tottumuksesta sormenpäidemme seuraksi, ettei olomme olisi hetkeäkään liian mukava. Emme kehtaa olla pois töistä, jos ei ole kuumetta. Ehkä siellä illan mittaan on se tarvittava 37.3, joka oikeuttaa kuiskausta aggressiivisempaan puhelinsoittoon aamuvarhaisella.

Emme todellakaan käy hakemassa lähikaupasta parantavia hiilareita tai muita rehtejä selviytymistuotteita, ettei vain kukaan kollega totea, että oletkin jo noin terve. Jos kuitenkin uskallamme tehdä tällaisen uroteon, asioimme kaupassa kello 22.50, pipo visusti silmillä ja maski naamalla. Netflixiäkin katsomme mykistettynä, etteivät seinät kuulisi ja kielisi työnantajalle laiskuutemme multihuipentumasta. Niillä kun on kuulemma korvat.

Kuulostaako tutulta?

“Kun oikein silmin katsotaan…”

Hetkinen, katsotaanpa tarkemmin.

Sinun sairauslomatodistuksesi diagnoosihan on lihasperäinen vamma, jota lääkäri nimenomaan suositteli kuntouttamaan liikkumalla ulkona jaksamisen ja kivunsiedon rajoissa. Käydä vaikka hiihtämässä!
Ja hei, sinulla siellä toisaalla lukee unettomuus ja työuupumus. Kyllä, TyöUUPUMUS, johon lääkäri suositteli LEPOA, ulkoilua, potilaalle itselleen mukavia asioita ja ennen kaikkea rentoutumista. Ylipäätään sen sinut sairastuttaneen arjen unohtamista. Pahat kielet kysyvät tässäkin kohtaa, että mikä sairausloma se sellainen on, jossa oikein kehoitetaan pitämään hauskaa, tekemään voimaannuttavia asioita ja huolehtimaan vain itsestään sekä omasta hyvinvoinnistaan?
Vanhan liiton työnantajaslangilla se on lepoloma, jota vain laiskat ja lintsarit viettelevät työnantajan piikkiin. Olisiko tämäkin näkemys vihdoin muuttaa lopullisesti?  

Viime kädessä olemme itse vastuussa itsestämme. Kun jalkamme eivät enää kanna, työnantaja on harvoin se taho, joka ojentaa ensimmäisenä kättään kun olemme ojassa niine hyvinemme. Etten yleistäisi, hyviäkin työnantajia on olemassa ja parempaan suuntaan ollaan menossa. Emme saa taipua sorron alle.

Haluan silti esittää lopuksi pienen kysymyspatteriston, johon jokainen voi mielessään vastata tai olla vastaamatta.

Olisiko meidän vihdoin aika alkaa ymmärtää, että olemme yksilöitä? Olemme ihmisiä omine tarpeinemme, ominaisuuksinemme ja kantokykyinemme. Olisiko meidän aika vapautua vanhoista kahleista ja toteuttaa itseämme sekä omaa näkemystämme rohkeammin, avoimemmin ja ylpeämmin? Olisiko aika keskittää energiamme oman toimintamme kehittämiseen, toisten arvostelemisen ja paheksumisen sijaan? Olisiko meidän vihdoin aika nousta pois siitä muotista, josta olemme mätkähtäneet toistemme kaltaisina sille samalle liukuhihnalle, jossa oma ajattelu, toteutus ja kehittäminen ovat lähinnä kirosanoja.

Olisiko aika arvostaa juuri sinua? Me ollaan sankareita kaikki.

3 thoughts on ““Me ollaan sankareita kaikki, kun oikein silmin katsotaan…”

  1. Nadine

    On se aika koittanut. Tosin, pirun vaikea muotista pääseminen on, koska yhteiskunta ei ole valmis siihen. Ei ole lainsäädäntöä, ei valmiuksia eikä ymmärrystä. Nälkää taas on 😉

    1. Mr J

      Totta tuokin. Ja niin kauan kuin yhteiskunta ei ole valmis, muutos on hankala toteuttaa. Pala kerrallaan on kuitenkin mahdollista muuttaa suuriakin rakenteita, halua varmasti olisi. 🙂

    2. Mr J

      Toivotaan, että nälkä kasvaisi syödessä entisestään. Ehkä sitten löytyy myös valmiutta.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: