Soitin vain kysyäkseni mitä sinulle kuuluu?

Maanantai-ilta. Voiko olla sen arkisempaa ajankohtaa? Silloin on hyvä ottaa erimerkiksi puhelin käteen, valita numero ja kertoa vastaajalle, että “soitin vain kysyäkseni mitä sinulle kuuluu?”

Ehkä juuri tästä syystä tuli vaan mieleen tarina hyvin arkisen ja tavanomaisen kysymyksen roolista suurempiin kokonaisuuksiin, jos taajuudet ovat muutoin kohdallaan.

“Mitä kuuluu?” on hyvin tavanomainen, ison veden takana jopa naurettavan pinnalliseksi leimautunut keskustelunavaus, johon kuuluu aina vastata “Fine thanks!”, vaikka käsi olisi edellispäivänä uinut lihamyllyssä aina kyynärpäätä myöten. Täällä pohjolassakin sillä saa useimmiten vastaukseksi ympäripyöreän, pikaisen ja kepeän tilannekatsauksen vailla suurempaa dramatiikkaa. 

Viikonloppuna sain kuitenkin hyvän käytännön esimerkin siitä, millaisen reaktion kysymys “mitä kuuluu?” voi saada aikaiseksi, kun aika, paikka ja kysymyksen kohde ovat oikeita. Kysymykseeni vastasi ihminen, johon olin tutustunut kauan sitten, jonka jälkeen elämä veikin meitä vinhasti eri suuntiin. Satunnaisia Facebook-päivityksiä lukuunottamatta emme tienneet kauheasti toistemme kuulumisia tai pinnan alla kyteviä tuntojamme, mutta tuo yksi kysymys vei meidät kerralla sinne elämänvirran syvempään päätyyn.

Mitä sinulle sitten kuuluu?

Sisältöä enempää avaamatta, sen ollessa epäoleellista itse ydinajatuksen tavoittamiseen, huomasin tuon pienen kysymyksen merkityksen parhaimmillaan. Kysymys avasi sitä kuuluisaa Pandoran lipasta itsereflektion ja vertaistuen ihmemaahan, joiden avulla päästiin käsiksi isoihin asioihin, mitkä olivat tuottaneet päänvaivaa jo pidemmän aikaa. Esiin nousivat niinkin vaatimattomat tematiikat, kuten pelko, tyytyväisyys, ihmissuhteiden hallinta ja oman itsensä kanssa toimeen tuleminen. Bonuksena koriin vielä ajatuksia haasteiden kääntämisestä voimavaraksi, sekä mahdollisuudeksi. Koko kattaus yhden pienen, arkisen kysymyksen innoittamana. 

Yleismaailmallisesti pohtien meillä jokaisella on sisällämme paljon enemmän, kuin “ihan ok” tai “hyvin menee”. Me kaikki olemme hengittäviä tarinoita, jotka ansaitsevat tulla kuulluksi ja kerrotuksi, kunhan aika ja kohdeyleisö on oikea. Yksikään tarina ei ole kelvoton kerrottavaksi. On kuitenkin myös yleisöjä, joille sitä parasta tarinaa ei kannata jakaa ihan sellaisenaan. Nyrkkisääntönä voisi olla seuraava sanaparsi:

Kun arvostat ihmistä, arvostat myös hänen tarinaansa. Silloin se ansaitsee tulla aina kuulluksi sellaisenaan.

Tänä etäyhteyksien ja virtuaalikeskustelujen aikakautena on tärkeä muistaa vuorovaikuttaa muutenkin kuin lyhenteillä tai hymiöillä. Ihmiset ovat edelleen ihmisiä myös ruutujen takana, valmiina kertomaan tarinansa jos avaat vain ovesi kuullaksesi sen. Tänä aikana ihmiset tarvitsevat tarinoita, keskusteluja ja vuorovaikutusta. Ihmistet tarvitsevat ystävyyttä.

Tämä aika on myös oiva mahdollisuus kehittää itseään, pysähtyä ajatustensa kanssa ylipitkälle lounaalle tai haastaa peilikuvansa tarkastelemaan nykyistä olotilaa ja suuntaa, jonne on kulkemassa.

Joskus pienet kysymykset saattavat avata väylän suuriin vastauksiin. Siksi “soitin vain kysyäkseni mitä sinulle kuuluu?” on toisinaan avain isoihin asioihin.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: