Myönnän olevani keski-ikäinen mutta en keskinkertainen

Heti alkuun myönnän olevani keski-ikäinen mutta en keskinkertainen. Miksi sitä tarvitsee edes myöntää? Miksi ylipäänsä kirjoitan keski-ikäisyydestä? Kyse ei ole ikäkriisistä tai muusta trendikkäästä tekosyystä, joka laittaa ihmiset avautumaan eri tavoin. Minä teen sen siksi, koska voin. Se nyt tuli vaan mieleen. Silloin se ansaitsee paikkansa blogissani.

Teksti sisältää itseironista huumoria ja stereotyyppistä äijäläppää, jolla yritän peittää keski-ikäisyyden harmautta ja ankeutta. Toinen hyvä tämän tyylilajin seppä löytyy täältä. Olen kuitenkin lähes tosissani siinä mitä kirjoitan, joten suosittelen jatkamaan tämänkin tekstin lukemista.

Otan tähän melko luontevasti miesoletetun näkökulman, koska siihen löytyy jonkinlaista kompetenssia ja substanssiosaamista, niinkuin me sosiaalialan ihmiset sen usein niin hauskasti ja ammatillisesti ilmasemme. Se on myös osa vääjämätöntä keski-ikäisyyttä. On hauskaa osata kaikkia aikuismaisia sanoja sekä termejä, joita voi viljellä vakavalla naamalla erinäisissä tilanteissa, muiden nyökytellessä ja myhäillessä aikuismaisesti – eli keski-ikäisesti. Kukaan ei edes vaadi, että itse aiheesta tietää paskaakaan. Pääasia, että suu käy ja keski-ikä tuoksuu.

Itse havaitsin oman keski-ikäisyyteni jälleen tänään, noteeratessani ilahtumisen kevään tuoksusta. Sen vienon festivaalioksun tuoksuisen nurmikon aromista, joka puskee väkisin lämpöä pakenevan lumen alta. Huomasin fiilisteleväni ja muistelevani lapsuusaikoja, jolloin vetelin kengän kannalla lammikoista puroja eri suuntiin.

Tajusin myös sen, kuinka helvetin kauan aikaa siitäkin on. Se oli aikaa, jolloin puhelinluettelo oli kultainen avain ulkomaailmaan, näppäinpuhelin parempien perheiden materialismin huipentuma ja väritelevisio silkan vaurauden merkki. Näin keski-ikäisenä, ukkoutuneena ja hieman elämästä väsähtäneenä taivaltajana hieman hymyilyttää, täytyy myöntää.

@Nukarinkoski

Odotukset ja toiveiden nousuhumala

Odotuksethan ovat aina korkealla. Kuvittelen toisinaan edelleen olevani se nuori mies, joka näyttää salskealta ja hyvävoimaiselta, täynnä elämäniloa ja janoa. Mies, jonka päällä jokainen pari farkkuja näyttää hyvältä, istuvalta ja yksinkertaisesti coolilta, mallista ja leikkauksesta riippumatta.
Kuvittelen myös, että kävellessäni kaupassa lähes jokainen vastaantuleva sirpakka naisoletettu luo tavallista pidemmän katseen jaloon, mutta vaatimattomaan olemukseeni ja hyvään, fysioterapeutti-isäni sparraamaan ryhtiin. Puhumattakaan muista tilanteista.

Yökerhossa ja illanvietossa on aina vahva olettamus siitä, että baaritiskillä säihkysäärinen ja virtaviivainen urbaanikissa (Urbanux Lynx) kääntää katseensa hitaasti juuri minun suuntaani, kun olen tilaamassa tiskiltä jotain päräyttävää ja kielenkannat irroittavaa janojuomaa, vähintään semikiehtovalla radioäänelläni.

Jääkiekkotreeneissä ja peleissä (ikämiesosastolla, toim. huom.) kuvittelen vaikuttavani nopealta, elastiselta ja sähäkältä pelimieheltä, jonka parhaat vuodet ovat vasta silmänräpäys sitten taakse jäänyttä elämää. Hiki virtaa, mutta hyvin jaksetaan edelleen tsempata. Syke paukkuu 170, eikä tunnu missään. Treenin jälkeisessä kimppasuihkussa vertaillaan salaa virtaviivaisia ja rennon tosissaan viriteltyjä lätkäkehoja, joista moni olisi hieman kateellinenkin.

Kuinka paljon voikaan ihminen erehtyä?

Todellisuus ja realismin laskuhumala

Todellisuuden me kaikki keski-ikäiset miehet tiedämme. Käydään se silti jekkuna läpi, ihan vaikka itseämme kiusataksemme. Ja naisia naurattaaksemme.

Saatan olla edelleen täynnä elämäniloa ja janoa, mutta salskeaan ja hyvävoimaiseen on hieman kirittävää. Kaikki farkut eivät myöskään enää kykene imartelemaan keski-ikäistä kehoa, vaikka kuinka haluaisi. Nappi kiristää ja vyötärön ylle muodostuu hyytelömäinen Hula-vanne, jonka reunoilta selästä valuvat hikipisarat pääsevät hyppäämään mäkeä kuin Eddie Edwards konsanaan. Jameksia ei toki periaatesyistäkään tohdi vaihtaa paria numeroa suurempaan tuumakokoon, koska näin on aina ennenkin ollut. Sitäpaitsi henki kulkee vielä, eikä puheääni ole täysin falsetti, kiveksissä eskaloituneen ahtauden pakottamana. Ei siis hätää!
Freddyt eivät asiaa korjaa, eivätkä liioin Addutkaan. Olomuoto on auttamattoman Daddy, vaikkei omia lapsia olisikaan.

Kaupan käytävien karu todellisuus on se, että ne vastaantulevat, sirpakat naisoletetut katsovat mieluummin meikkitarjouksia ja komeita kärrypoikia, kuin allekirjoittaneen osittain antautunutta mieskehoa tai harmaantunutta suojakarvoitusta, joita koitan epätoivoisesti kompensoida coolilla Marlon Brando-takillani. Yökerhossa (jos sinne koskaan enää jaksaa lähteä) on täysin sama käsikirjoitus, pienellä midnight-twistillä. Värivaloissa ja basson murinan mekassa Urbanux Lynxien katse porautuu auttamatta lävitseni, kiinnittyen nälkäisenä 2000-luvulla syntyneisiin sähikäisiin, jotka olivat vielä eliksiirinä tulevan isän nahkaleileissä silloin, kun itse tilailin ensimmäisiä Gin Toniceja, tukka Darude-lipalla ja puuhelmet kaulassa. Avoin ja epätoivoinen silmäpeli ja huomioliikkeet saavat aikaan vain huvittuneen kysymyksen: “Onks sulla roska silmässä? Kai sä olet muistanut ottaa lääkkeet?”

Yleisesti ottaen yökerhon keski-ikä on oma ikäsi -20. Otan ulsterini, käyn vielä kusella (jossa alkaa olla jo heikon suihkun merkkejä) ja poistun karaokepubiin, jossa näkyy onneksi elämän kuluttamia kasvoja sekä ahavoituneita käsipareja. Tajuan, että olen astunut omalle maaperälleni. Pysyvästi.

Jääkiekkotreenit ovatkin sitten aivan oma lukunsa. Ikämieskiekon vauhdin hurmaa videolta katsoessa sormi hakkaa vaistomaisesti kosketusnäyttöä vain tarkistaakseen, onko tallenne pyörimässä todellakin reaaliaikaisella nopeudella vai onko sitä hidastettu. Nopeus, elastisuus ja sähäkkyys ilmenevät ainoastaan energiatasojen hupenemisena, löysähkön komposiittimailan vartena, sekä vaihtopenkin puolelle kiirehtimisenä. Treenin jälkeinen kimppasuihkukin muistuttaa pääosin hyvin ravittua norsulaumaa, joiden kärsät ovat rypistyneet osittain kompressioalasuojien puristuksesta vapautettujen rasvakerrosten uumeniin. Vain maan vetovoimaa kuuliaisesti tottelevien “teepussien” roikkuminen paljastaa pelaajan oletetun sukupuolen. Toki poikkeuksiakin on -ja hyvä niin.

Krapula, piina ja vapina

Se minä-muodosta.

Kuten tiedämme, aamuvarhainen todellisuus on usein hirveä. Onneksi sillä on tapana tasaantua alkujärkytyksen jälkeen. Ehtoopuolelle ruokittuna ja ravittuna siirtyessä ymmärrät, ettei tilanne olekaan niin paha kuin aluksi luulit. Hyvässä lykyssä sinulla on kotona joku, jonka kanssa jakaa keski-ikäisyyden ilosanomaa tai itkuvirttä, sekä lapsia joissa näet paljon itseäsi silloin, kun olit vielä nuori, vimmainen ja tyhmä.

Keski-ikäisenä ymmärrät vihdoin, että elämässä on paljon muutakin kuin toisten miellyttäminen, oma brändi ja kuvitelmat omasta erinomaisuudestasi. Ymmärrät oman arvosi paremmin ja pystyt puhumaan monista asioista jo kokemuksen syvällä rintaäänellä, tyytymättä pelkkiin olettamuksiin ja mutu-tuntumaan. Keski-ikäisyys on nimensä mukaisesti keskellä tasapainon janaa. Paljon on vielä edessä, mutta riittävästi myös takana, jotta on voinut muodostaa tästä seikkailusta nimeltä elämä jonkinlaisen käsityksen, jonka avulla pyyhit pöytää niillä 2000-luvun poikasilla, jos pääset tälläämään kunnolla ns. vastapalloon.

Vaikka keski-ikäisyys on usein kultaista keskitietä, heikentyviä kultaisia suihkuja, salakavalia verenkiertohäiriöitä, tuhnua libidoa tasaisen harmaassa massassa sekä isoja kompromisseja etenkin oman minäkuvan ja ulkoisen olemuksen suhteen, on se silti aika turvallinen ja hallittu olotila. Se on olotila, jossa omat vahvuudet ja uskallus olla oma itsensä korostuu ja saa vihdoinkin aidon mahdollisuuden näyttää närhen munat.

Keski-ikäisyyteen kuuluu myös kyky tehdä myönnytyksiä ja olla armollinen. Täten myönnän olevani keski-ikäinen mutta en keskinkertainen.

9 thoughts on “Myönnän olevani keski-ikäinen mutta en keskinkertainen

  1. Nadine

    Eikös ihmisen ikä on vaan numero passissa ja oikea ikä on se, miltä itseltään tuntuu? 😁
    https://viaperasperaadastra.com/2021/01/08/ian-suhteellisuusteoria/

    1. Mr J

      On tietenkin, onneksi 🙂 Muuten olisi aika vakava paikka, ellei pystyisi lainkaan ajattelemaan noin. Ikä on vain aika, mitä on saanut elämää oppia, sekä ruumiin fyysinen kunto. Muut on pitkälti kiinni omasta päästä. Onneksi 🙂

  2. Mieli ja keho ne yhteen soppii? (Haistakaa nuoret p***a) – Aito ajatus | Lily

    […] Luin tekstin miltä tuntuu olla lähes keski-ikäinen ja se jäi pyörimään päähäni. Ei kai siellä enää parempaakaan ohjelmaa ollut, kuin vanhat 90-luvun ihanteet? Teksti oli ollut toki loistava, mutta en halunnut myöntää sen sisältöä päteväksi. […]

  3. Anne

    Aivan mahtava postaus! Ja nostalginen! Mitä mielikuvia tästä tuleekaan. Puuhelmillä koristellut Darude-lippapääpojat baaritiskillä ihan järkyttävän tupakansavun keskellä. Itellä vyöllä kiristetyt ihan liian suuret maastohousut ja jotku ihmesaparot päässä, koska niin oli niillä vihaisilla nasillakin, joiden musiikin tahtiin hypittiin! Pitäs ehkä kirjottaa sama naisnäkökulmasta 🙂

    1. Mr J

      Kiitos! 😀 Tuon nostalgian haistoin itsekin, oli aikamoista. Ja se röökinsavu!

      Kirjoita ehdottomasti naisnäkökulmasta, sitä me pojat monesti olisi kaivattu kenties sanoitettavan jo silloin. Tikitikitii! 😀

  4. FinInTirol

    Hyvä teksti, hieno lukea tällaistä “äijäläppää” välistä. Blogeissa on liian vähän tätä lajia.
    Kirjoitus oli hyvin jäsennelty, eteni hienosti. Kohta, jossa tultiin noista “kehuista” tuohon kuvaan sai suupielet korviin. Mikäli sinne asti enää nousevat, johtuen iän löysistämistä poskista ja maan vetovoimasta.

    Kirjoitin juuri blogiini “Elämäni esimmäinen ulkomaanmatka | Unkari 1983”. Sitä kirjoittaessa mietin myös, jotta kuinka tottelemata pitkä aika siitä on. Se pikkupoika on silti minussa vielä, tosin monia kokemuksia rikkaampana:) On hyvä, kun on vähän ikää ja kokemusta.

    Tuosta pääsee kanssani elämäni ensimmäiselle ulkomaanmatkalle https://finintirol.fi/elamani-ensimmainen-ulkomaanmatka-unkari/

    1. Mr J

      Kiitoksia palautteesta! 🙂 Joo, tuossa tuoksui vahva kokemus ja muistot, ehkä se oli sen takia niin hauska ja autenttinen. Lukaisin myös tuon Unkarin matkasi, joka oli sijoittunut noille kultaisille ajoille. Itse olin vielä taapero, mutta sain kiinni ajatuksestasi.

  5. jonna

    Hyvin kirjoitettu teksti, monessa kohtaa naurahtelin vaikken ole mies enkä keski-ikäinenkään vielä! Joskus mietin että olisinkin keski-ikäisen tasolla koska olen joutunut aikuistumaan kovin nuorena ja tuntuu että tuo kokemuksen syvä rintaääni tulee jo täällä parikymppisenä käyttöön. Toki sitten on myös heitä jotka eivät vielä viisikymppisenäkään osaa jakaa isompia elämänkokemuksia tai oppeja – kaippa se on ihmisestä kiinni miten elämää katsoo ja elää. “ikä on vain numero” voisi sopia tähänkin paikkaan!

    1. Mr J

      Kiitoksia! 🙂 Sieltä se tulla jollottaa. Ja jos siitä ei muuta iloa ole, niin jotain kirjoitettavaa ainakin tarjoaa. Liian vakavasti sitä ei kuitenkaan pidä ottaa. Ikä on todellakin vain numero.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: