Eletään kuin viimeistä kesäpäivää

Näinhän kehoitettiin myös eräässä mainoksessa aikanaan. Elä kuin viimeistä kesäpäivää, tai jotain sen suuntaista. Kevään lähestyessä, päivien pidentyessä ja valon lisääntyessä on toisinaan hyväkin pysähtyä miettimään, mitä se eläminen oikeastaan on. Tänä poikkeuksellisena aikana tämän kirjoituksen tematiikka on hieman hankalasti toteutettavissa, mitä tulee elämisen artikkeleihin ja sen eri variaatioihin. Ydinajatuksena onkin jälleen kokonaisuus. Pitäisiköhän oikeasti alkaa vihdoinkin elämään, ei vain selviämään. Junat kulkevat (ainakin kesäkaudella) aikataulunsa mukaisesti, rautakiskot vain kuluvat. Eivät nekään kestä ikuisesti. Mitä jos noustaisiin ylös ja eletään kuin viimeistä kesäpäivää?

Me voisimme tänä kesänä olla jotain muuta kuin ne kiskot, joiden yli ajetaan päivittäin. Voisimme nousta taistelemaan, katsomaan mitä muuta maailma meille tarjoaa. Se on varmasti jotain suurempaa kuin pari kertaa tunnissa yliajavan lähijunan pohja ja kiskoja raastavat, valurautaiset pyörät. Voisimme ottaa yhden niiden pyörien välistä iskevän kipinän, laittaa sen taskuun ja hakea se ratkaiseva valonpilkahdus siitä silloin, kun tuntuisi parhaimmalta vain sammuttaa valot ikiajoiksi.

Voisimme yrittää sytyttää siitä pienestä kipinästä sellaisen roihun, josta voisimme olla ylpeä ja kiitollisia silloinkin, kun tiimalasiemme hiekkojen viimeiset muruset vierivät pitkin kirkasta lasin reunaa. Toivoa, että voisimme katsoa peiliin pelkäämättä sitä, että häpeä tai viha heijastuvat voimakkaimmin jo valmiiksi kuluneilta kasvoiltamme. Kasvoilta, joiden uurteita ja kulumia on ollut myös itse omalla toiminnallaan ennenaikaistamassa. Kasvoilta, joista toivoisi näkevänsä kuljetun matkan ja sen kokemukset. Ei sitä katkeruutta, joka on tehnyt raa’an puumerkkinsä jokaisesta kulkematta jätetystä peninkulmasta, elämättömästä päivästä ja tekemättömästä päätöksestä.

Kesä on monille elämän symboli. Luonto kukkii, valo tulvii ja ihmiset ovat täysin erilaisessa moodissa, kuin koskaan muulloin. Valoisa aika on useimmille ihmisille elämän parasta aikaa, enkä ihmettele sitä lainkaan. Väitän silti, että merkityksellisin valo roihuaa kuitenkin katseilta piilossa, vain sen kyseisen ihmisen aistimana tuolla rintalastan takana. Ilman sitä valoa aurinkoisin päiväkin saa eteensä symbolisen pilvimeren, joka tappaa tylysti mieltä valaisevat säteet, ihmisyyden loisteen, sekä ystävällisyyden kajastuksen. Synkkyys on synkkää myös rintalastan tuolla puolella, paikassa, jossa todellinen minuus ja ihmisyys itse kelläkin asuu.

Pixabay

Pimeyden piilopirtti ja valonkajo savupiipusta

En kirjoita tätä pelkästään lämpimikseni, koska tiedän senkin, mitä on asua keskellä henkistä pimeyttä. Valo, joka on päällisin puolin loistanut liki koko elämäni kasvoillani, ei todellakaan ole aina ollut aitoa Airamia. Monta vuotta kasvojani valaisi dynamolla toimiva kiinalaisversio, joka alkoi pätkimään toden teolla fysiikan antautuessa tosiasioiden edessä. Onneksi aika on ollut ystävä ja ystävillä on ollut minulle aikaa kun olen sitä tarvinnut. En väitä siltikään olevani itse isä aurinkoinen saati aurinkokuningas, mutta eteenpäin on menty, näin jääkiekkoterminologiaa käyttäen.

En puhu nyt kuitenkaan vain itsestäni, vaan isosta kokonaisuudesta. Näen ihmisiä ulkoilemassa, joiden silmiin on syttynyt kevään hehku. Vallitsevasta tilanteesta huolimatta se hehku kantaa jälleen entistä vahvemmin kohti sitä viimeistä kesäpäivää, jolloin viimeistään on lupa nauttia ja keskittyä olennaiseen. Mikään mahti maailmassa ei saa ihmisiä jättämään takapihan istutuksia väliin, unohtamaan grillin kasaamisen ja esteettisten yksityiskohtien hellimisen. Ihminen tarvitsee ympärilleen perusasioita, jotka saavat sisäisen valon hehkumaan ja asumaan luonaan. Nyt keväällä voimme alkaa jo ruokkimaan valoa ja valmistautua ottamaan se vastaan ilman, että sädettäkään menisi hukkaan. Eletään kuin viimeistä kesäpäivää.

Ruotsalaiset puhuvat aina Kattohaikarasta, joka tuo onnea taloon, asuessaan skånelaisen torpan katolla. Miellän valon myös eräänlaiseksi Kattohaikaraksi, joka talon sydämessä asuessaan tekee kaikesta hieman kauniimpaa ja mukavampaa. Mukaanhan voidaan tarvittaessa valjastaa myös kotihaltija ja Nils Holgersson, mutta niistä voimme kirjoittaa sitten ensi kerralla.

(Tähän Peukaloisen Retket-lopputunnari)

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: