Tekemättä jääneet asiat ja olemisen sietämätön keveys

Kirjoitin vasta hetki sitten suorittamisesta, joten tämä teema ei ollut listan kärkipäässä miettiessäni uutta blogikirjoitusta. Arvoisa opiskelukollegani heitti minulle kuitenkin kuuman perunan ikäänkuin vahingossa, johon poltin näppini sen verran tehokkaasti sitä hetken mietittyäni, että tähän aiheeseen on pakko sukeltaa jälleen, hieman eri tulokulmasta kuitenkin. Miten yhdistää tekemättä jääneet asiat ja olemisen sietämätön keveys?

Meissä ihmisissä on usein sisäänrakennettu ominaisuus ahdistua, jos emme ole aikaansaavia tai muuten vain hyödyllisiä yksilöitä. Jos emme päivän päätteeksi voi kirkkain mielin ja kielin sanoa saaneemme jotain aikaiseksi, koemme ehkä jollain tapaa epäonnistuneemme ihmisinä. Koulu- ja työelämän yhdistämisessä näitä ikäviä kipupisteitä on tarjolla tuplamäärä, eikä toisinaan mikään suorittaminen tai aikaansaaminen ole tarpeeksi. Seuraava tehtävä tai suuri missio on jo kynnyksellä odottamassa aamua, jolloin ikuiset aamunodottajat pääsevät niitä kesyttämään.

Toverini sanat suorastaan läpäisivät heikon ja velton sieluni: “Olen jotenkin ahdistunut, jos en palauta sitä ajallaan.”, toveri sanoi. Hän ei ollut ilmeisesti koskaan palauttanut mitään tehtävää myöhässä, joten hän oli ymmärrettävästi ja aidosti ahdistunut uudesta tilanteesta ja tunteesta.

Itse “hieman” suurpiirteisempänä ja useamman tulisen raudan kokeneena käsittelijänä sekä yhtä kokeneena aikatauluttamisen epäonnistujana vertasin kokemusta hieman epäkorrektin humoristisesti siihen “ekaan kertaan”, millaisena me sukukypsät aikuiset sen useimmiten ymmärrämme. Näin harmaantuvana keski-ikäisenä, lorvimiseen taipuisana opiskelutoverina koin myös velvollisuudekseni keventää tunnelmaa kokemuksen tuomalla armollisuudella itseäni ja muita kohtaan.

(Opiskelijatoveria ei vahingoitettu tai ahdisteltu kevennysprosessin aikana, toim. huom.)

“Hetken kattoon katseltuaan ja ajattelun taajuudet synkronoituaan sitä tajuaa, ettei tässä käynytkään pahasti, etenkin kun ymmärtää että seuraavat kerrat ovat aina uusi mahdollisuus onnistua paremmin.”

Allekirjoittanut
Pixabay

Se eka kerta

Sanoin karkeasti lainaten jotakuinkin näin: “Deadlinen missaaminen ensimmäistä kertaa on hieman kuin se aito eka kerta. Ensin iskee hieman hölmö tunne, sellainen pikkuisen vaivaantunut ja epävarma olo siitä, miten tämä nyt oikein meni. Miten meidän nyt kävi? Hetken kattoon katseltuaan ja ajattelun taajuudet synkronoituaan sitä tajuaa, ettei tässä käynytkään pahasti, etenkin kun ymmärtää että seuraavat kerrat ovat aina uusi mahdollisuus onnistua paremmin.” Seurasi pieni mediahiljaisuus. Lopulta toverini kiitti kauniista sanoistani, jälleen kerran. Aistin kommentissa kuitenkin myös väkevän sarkasmin katkun. No, sanottu mikä sanottu.

Vakavampi ääni vaihtui kelloon mielessäni. Kun tämä ajatus siirretäänkin yleiselle tasolle, aloin miettimään ilmiön laajuutta enemmänkin. Uskon, että niin moni ihminen kokee huonoa omaatuntoa, suoranaista tuskaa ja alemmuutta siitä, ettei ole saanut tehtyä hänelle annettuja tehtäviä määräajassa. Pahimmillaan vatsassa kiertää, päätä särkee ja oksettaa. Ajatuskin siitä, että joutuu myöntämään aamupalaverissa itselleen ja kollegoilleen sen, ettei ole saanut annettua tehtävää määräajassa suoritettua, saa hikikarpalot rynnimään kilpaa selkärangan molemmin puolin.

Olennaista ei ole se, koituuko siitä enemmän harmia työyhteisölle vai itselle, nyt kävi näin. Häpeän leima on isketty pahimmillaan painomusteella otsalohkoon, eikä se lähde vedellä tai saippualla. Se tuntuu olevan nykyisessä suorittamisen kulttuurissamme toisinaan kalpeasti verrannollinen jopa juutalaisten käyttämiin hihamerkkeihin. Kakkosluokan kansalaisia, alisuorittajia, laiskureita. Ei tuottavaa ainesta.
Ok, hieman raflaava esimerkki, mutta sori siitä.

Hyvä ihmisyys ei näy ansioluettelossa

Ihmisyyden arvoa ei onneksi mitata suoritettuina tehtävinä, määräaikaan mennessä palautettuina kirjallisina tuotoksina, ansioluettelon pituutena saati sen kirjavuutena. Hyvän ihmisen mittari ei myöskään kohoa pilviin piikittelevästä, muka-asiallisesta ja (omasta mielestään) nokkelasta koulutehtävän kirjallisen palautteen antamisesta opiskelijatoverille. Hyvän ihmisen ei tarvitse polkea toisen kasvoja suonsilmään noustakseen itse paremmin ammatillisuuden ja kunnioituksen estradille. Se sama suo imaisee aivan varmasti myös tällaiset poljeskelijat.

Todellinen arvomme mitataan siinä, mitä olemme tehneet niinä aikoina, jolloin emme kirjoittaneet yösydännä, silmät kirvellen tieteellistä jargonia aineiston analyysimenetelmien mahtavuudesta, sosiaalialan keittokirjojen syvimmästä olemuksesta, saati kokonaisen viiden opintopisteen kurssin oppimispäiväkirjasta, jonka merkityksellisyys saattaisi paljastaa todelliset kasvonsa osuvammin dementoituneille senioriopiskelijoille tai vilkkaille päiväkerhon ihmistaimille, kuin ylempää ammattikorkeakoulua työn ohessa suorittaville aikuisopiskelijoille.

Lopuksi haluan kuitenkin mainita, että kirjoitukseni ei ole avoin kannustus lusmuiluun tai tehtäviensä laiminlyömiseen. Haluan sen sijaan kannustaa ihmisiä priorisoimaan ja olemaan armollisia itselleen. Nouseva aurinko ei välitä siitä, oletko jättänyt jotain tekemättä, jonka voit tehdä vielä myöhemmin. Se nousee siitä huolimatta ja antaa lämpöään pyyteettä myös niille ihmispoloille, jotka eivät ole suoriutuneet herransa edessä täydellisesti. Se on onneksi mahdotonta kelle tahansa. On siis parasta hyväksyä tekemättä jääneet asiat ja olemisen sietämätön keveys.

Kun seuraavan kerran (tai sen ensimmäisen) jälkeen aiot alkaa sättiä itseäsi tekemättömistä velvollisuuksistasi, mieti mitä vaihtoehtoista tulit kenties tehneesi? Soititko kenties hyvälle ystävällesi ja jaoit hänen kanssaan tärkeän hetken, jonka merkitystä et ehkä vielä edes ymmärrä? Kävitkö vanhemmillasi syömässä tai ihan vaan pelailit ideapallottelua ystäviesi kanssa whatsapissa tulevista jekuista ja suunnitelmista?

Jos et tehnyt mitään, sekään ei haittaa. Olen aivan varma, että mitään pahaa ei tule silti tapahtumaan.

Sinä selvisit hengissä.

3 thoughts on “Tekemättä jääneet asiat ja olemisen sietämätön keveys

  1. Avatar

    jowi

    Se on (etenkin) nykypäivänä inhottava ongelma minkä itsekin usein koen, suoritus suoritus, suoritus. Kiirettä ihannoidaan ja jopa ajatellaan synonyymina aktiivisuudelle, vaikka todellisuudessa et jatkuvassa burnout tilassa saa yhtä tunteella tehtyä asiaa, minkä saisit jos se olisi esim ainoa asia sille päivää tehtävänä. Itsekin tähän välillä sorrun ja mietin päivääni että olipa taas hyvin tekemistä ja aktiivisuutta mutta sitten vastapalloksi pelaan 10 tuntia putkeen videopelejä. Edes se kuin ettei “lorvisi” ollenkaan =D

  2. Avatar

    Anne

    Mielenkiintoista pohdintaa taas! Usein iltaisin saan itseni kiinni siitä, että mietin omia aikaansaannoksiani tai saamattomuuksiani. Ja punninnan jälkeen voin joko mennä tyytyväisenä nukkumaan tai sättiä itseäni hiukan. Taisin olla nuorempana armottomampi. Nykyään pystyn ajatteleen enemmän just noin, ettei maailma lopu, vaikkei ollut niin tuottelias kuin olisi toivonut. Pitäisi myös olla kiitollinen siitä, että osaa olla tekemättä paljoakaan. Sekin on taito tai lahja, mihin eivät kaikki suorittamiseltaan pysty! 🙂

  3. Avatar

    Tiina

    Kiinnostavaa pohdintaa. Tunnistan suurpiirteisen persoonani paljolti pohdinnasta. Onhan se joutenolo myös taito.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: