Ankkuri todellisuuteen ja lasagnen makuiseen arkeen

Aihe ja teema tähän blogikirjoitukseen heräsi salamannopeasti keskusteltuamme opiskelutoverini kanssa Yle Areenalla pyörivästä norjalaissarjasta EXIT, jota suosittelen erittäin varauksetta kaikille mustan, irvokkaan ja absurdin huumorin ystäville. Mikä parasta tai pahinta, sarja perustuu tositapahtumiin. Sarja kertoo menestyneistä liikemiehistä, jotka ovat saaneet nuorina jo liki kaiken mitä taloudellisesti voi saavuttaa. Kysymys herääkin, mitä sen jälkeen kun kaikki on jo saavutettu? Mikä mahtaa olla se ankkuri todellisuuteen ja lasagnen makuiseen arkeen?

Haasteensa elämästä nauttimiseen asettaa meidän monogaaminen yhteiskuntamallimme ja instituutio, joka edelleen karsastaa ja katsoo usein hieman tuomitsevasti kieroon vaihtoehtoisia tapoja elää. Juuri se saattaa olla monelle se sytyke, joka tarjoaa oivan väylän kulkea jännityksen tunnetta, kiellettyä hedelmää sekä jotain syntistä ja vaarallista kohti. Ihmiset, joilla on rahaa ja valtaa, käyttävätkin tätä väylää usein häikäilemättä hyväkseen. Kun asioiden hintaa ei tarvitse miettiä, sanoista tekoihin siirtyminen on jo dramaattisesti helpompaa kuin taloudellisesti riippuvaisille.

Tämä näkyy vahvasti myös vapauden ja kaikkivoipaisuuden referenssinä käytetyssä sarjassakin. Miehet ovat tahoillaan naimisissa, mutta kukaan ei oikeasti viihdy kotona lasten ja vaimonsa kanssa. He ovat ostaneet jopa oman talon, jossa saavat pitää bileitä ja paeta kotioloja. Vaimoilleenhan he toki sanovat menevänsä töihin, koska rahaa pitää tienata ja huikea elintaso ansaita joka päivä. He kokevat asioiden olevan vain helpompia, kun ympärillä on turvalliset ja yhteiskuntakelpoiset kulissit. Myös vaimot haluavat pysyä miestensä rinnalla, vaikka heillä ei ole juurikaan sananvaltaa miestensä tekemisiin. Saavutetusta elintasosta ei haluta myöskään ymmärrettävästi luopua kevyin perustein.

Ojasta allikkoon, katon kautta ympäri

Luulen, että moni ihminen saattaa haaveilla erilaisesta arjesta, riskinotosta, jännityksestä ja uutuudenviehätyksestä. Toisaalta suurena peikkona on se, että tietää loukkaavansa valinnoillaan jotakuta tärkeää ja rakasta ihmistä. Uutuudenviehätys, jännitys ja ihastuminen ovat kuitenkin vain tunteita, jotka muuttavat väistämättä muotoaan pitkän liiton ajan hampaissa. Suurimpia virheitä mitä ihminen voi tehdä on se, että rikkoo hyvän, vaikka jo arkisen ja muotoaan muuttaneen liiton turhaan. Vain siksi, että pääsee törmäämään samaan tilanteeseen jonkun toisen kanssa, muutaman hetken sitä nousukautta nauttineena. Pahimmillaan tämä matka autuuden väliaikaiseen ytimeen on tehnyt lapsista etä-lapsia, perheistä uusioperheitä ja jättänyt syviä jälkiä moneen ihmiseen syistä, jotka eivät tuoneet vastauksia yhtään mihinkään. Ainoastaan kipua ja surua. Iso hinta hetken huumasta ja sopeutumisvaikeuksista tavalliseen arkeen.

Pixabay

Joskus tällainen riskinotto voi kuitenkin poikia hedelmää, jos se tapahtuu oikeiden ihmisten ja oikeanlaisten ideologioiden kanssa. Mitä jos elämä voisi olla luvan kanssa seikkailua, unelmia ja raamitonta, tavoitteena vain olla onnellinen puolin ja toisin? Kaunis ajatus ja varmasti monen mielestä teoriassa erinomainen, mutta käytäntö on usein paljon haastavampi. Asiat harvoin menevät todellisuudessa niin kuin ne teoriassa mietitään, etenkin kun kysymyksessä ovat ihmiset ja ihmisten inhimilliset tunteet.

Uskallan silti väittää, että hieman sallivampi ja vähemmän tuomitseva avoimuuden kulttuuri saattaisi tarjota usealle ulospääsyn loukkaamisen ja kielletyn hedelmän tavoittelemisen kierteestä. Tämä tuli mieleeni myös vahvasti sarjaa seuratessa. Kysymyksessä olivat tosin ihmiset, joiden luonteenpiirteissä oli sen verran tavanomaisesta poikkeavia piirteitä, etteivät he pystyisi välttämättä koskaan elämään ilman jatkuvaa yrittämistä perinteisessä ja liian sitovassa ympäristössä. Mutta jos tullaan hieman keskemmälle marginaalista.

Kaavoihin kangistuneet

On selvää, että monogamia valtavirta-aatteena tuottaa katukuvaan sitoutuneita pariskuntia ja ihmissuhteita, jotka ovat pääasiassa sitä arkea, josta niin paljon puhutaan. Hyvässä kuin pahassa. Ne ovat niitä pariskuntia, joita katsomme televisiosta, mainoksista ja kuvalehtien kannesta samanväriset villasukat jalassa. Monille ne ovat niitä ehdottomia päämääriä, joiden toteutuminen on elämän prioriteetti numero 1, vaikka vähän tavanomaisempanakin versiona.

Yllä mainittu ideologia on oletettavasti yhä useimmille se ainoa toimiva tapa elää jonkun toisen kanssa, eikä siinä todellakaan ole mitään väärää, päinvastoin. Ihmisen on harvoin hyvä olla yksin. Ihminen on myös ymmärrettävästi onnellinen silloin, kun elämä on turvallista, tuttua ja pysyvää arkea, jossa ollaan visusti tiettyjen reunaehtojen ja raamien sisäpuolella. Käydään sulkapallossa keskiviikkoisin ja saunassa lauantaisin. Monelle se on myös ollut pelastus omalta itseltään, kuten ehkä itsekin asian omalla kohdallani koen. En rehellisesti osaa sanoa mitä tapahtuisi, jos elämäni olisi yhtäkkiä täysin avoimen maailman pelikenttä.

Olen myös erinomainen esimerkki ihmisestä, jolla on toisinaan haasteita arjen sietämisessä. Pää tuottaa projekteja liukuhihnalta, tietynlainen levottomuus, hyvän olon metsästys ja luomisen ”kunnianhimo” ajaa tekemään useampaa asiaa kerralla, joiden keskellä pysähtyminen on pelottava ajatus. Mietin, millaista oma elämäni olisi, jos tilillä olisi rahaa enemmän kuin jaksaa laskea, tallissa ne lelut joita on aina halunnut, sekä käsien ulottuvilla mahdollisuudet tehdä sellaisia asioita, joista suurin osa vain uneksii.

Lasagnea ja urheilukelloja

Pelkään, että en ehkä osaisi käsitellä sellaista tilannetta kovin hyvin. Tässä onkin kysymys, joka tuotti sarjassakin mainitun kaneetin ankkureista todellisuuteen, kun työ ja muu elämä on lähinnä unenomaista haavetta ja epätodellisia mahdollisuuksia miltei rajattomiin. Mitä ovat ne arjen ankkurit joita me ikuiset ajelehtijat tarvitsemme?

Keskustelumme päättyi pohdintaan juurikin näistä ankkureista ja jotenkin juhlavaan, yhteiseen ymmärrykseen siitä, että tahoillamme näin on kuitenkin hyvä. Sanoista tekoihin päästiin niin, että lähdin ostamaan oman ”ankkurini” kanssa urheilukelloa, jonka analytiikan rehellisyyden turvin voin yrittää kohottaa kuntoani ja pudottaa inhorealismin rajoilla killuvaa nykyistä painoani, joka viimeistään ankkuroi fysiikan lait apunaan turhat unelmat tiiviisti kohti asfaltinpintaa. Parempi kunto takaa myös virkeämmän mielen.

Keskustelutoverini totesi, että myös hän sukeltaa omaan arkikuplaansa tämän pienen verbaalisen irtiottomme jälkeen ja alkaa valmistaa omille ”ankkureilleen” lasagnea, kuunnellen samalla hymynkare kasvoillaan, kun puoliso taistelee pienen lapsen kanssa kurahousujen tarpeellisuudesta. Eikä puoliso tietenkään ymmärtänyt, mikä tilanteessa oli niin hauskaa.

Ei jäänyt epäselväksi, oliko meillä kahdella ankkuri todellisuuteen ja lasagnen makuiseen arkeen.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: