Luottamuksen ydin asuu meissä itsessämme

Luottamus on perusturvallisuuden ydin. Se on erittäin helppo rikkoa, mutta hyvin haastava projekti palauttaa. Klassinen lause, “voin antaa anteeksi, mutta en unohtaa” sopii luottamuksen rikkoutumisen saatesanoiksi kuin voisilmä kaurapuuroon. Puhutaan aina siitä, kuinka ihminen tarvitsee luottamusta rakentaakseen toimivia ihmissuhteita, ystävystyäkseen ihmisten kanssa tuttava-zonea syvällisemmin ja voidakseen ylipäätään olla oma itsensä. Luottamusta vaaditaan hyvin usein toisilta ihmisiltä, vaan miten on meidän itsemme laita? Luottamuksen ydin asuu meissä itsessämme.

Itseluottamus. Se mielletään kulttuurissamme usein ylimielisyydeksi, rehentelyksi tai muuksi negatiiviselta kalskahtavaksi toiminnaksi. Itse näen asian niin, että itseluottamus on enemmänkin rohkeutta tuoda esiin omat vahvuutensa ja vastaavasti tiedostaa heikkoutensa, kompensoidakseen niitä parhaansa mukaan toisillaan. Ilman itseluottamusta on hyvin vaikea luottaa kehenkään muuhunkaan. Itseluottamus onkin kirjaimellisesti luottamusta ja tietoisuutta omasta itsestään. Myös heikkouksien ja epävarmuuksien osalta.

“Eihän minunlaiseni voi sellaista käyttää, se on siistimpien tyyppien kakkupala”

Itseluottamuksen puute syöttää meille valheellista signaalia siitä, ettemme kelpaa tai riitä. Kirjoitan asiasta me-muodossa, koska olen melko varma, että jokainen meistä on paininut tämän asian kanssa joskus. Se saa meidät mahdollisesti epäilemään myös toisten ihmisten motiiveja meidän suhteemme. Kun emme luota itseemme, emme useinkaan voi luottaa siihen, että muut ihmiset voisivat aidosti olla meille vilpittömiä tai jopa pitää meistä. Huono itseluottamus on kuin mustanpuhuva farssikomedia, joka päättyy aina meidän kannaltamme huonosti. Olemme allekirjoittaneet omalla verellämme oman tuhomme jo tarinan alkaessa. Emme me kuitenkaan onnistu, emmehän?

Pixabay

Epävarmuuden ja häpeän pyhä liitto

Moni on kokenut hämyisen ravintolaillan, jossa se maailman kaunein/komein ihminen on tarjonnut mahdollisuuksia asettaa tähdet omakätisesti oikeaan asentoon. Ratkaisevalla hetkellä itseluottamus pettää, eikä oikeita sanoja tai signaaleja vaan saa ammuttua rakettipadan lailla taivaalle. Ne jäävät kitukasvuiseksi sanamöykyksi kurkkuun, jotka huuhdellaan pettymyksen karvaalla kalkilla ja prosenttipitoisella janojuomalla. Yhtäkkiä sitä itseluottamusta sitten löytyykin. Harmillista on vain se, ettei se enää kiinnosta siinä vaiheessa ketään, paitsi nenähippaan erikoistuneita pugilisteja.

Itseluottamus on parhaimmillaan siipihenkilö, joka ottaa hoitaakseen ihmissuhteiden pohjan rakentamisen, kontaktien luomisen avaten kaikki mahdollisuudet niin ravintolailloissa kuin puutarhassakin. Se on tehokas kuin Raid, mutta tappaa vain myrkyllisen epävarmuuden ja esteet, jotka pidättelevät meitä toteuttamasta unelmiamme ja haaveitamme, joista kirjoitin edellisessä postauksessani.

Ikääntyminen ja itseluottamus ovat mahtava parivaljakko. Mitä enemmän kakkuun isketään kynttilöitä, sen varmemmin myös itseluottamus tekee mielissämme positiivista aluevaltausta. Mitä enemmän se taas valtaa alaa, sen vähemmän jää tilaa epävarmuudelle ja pohdinnalle, mitä muut meistä ajattelevat. Hyvä itseluottamus eliminoi surutta negatiivisten puheiden tehoa ja laimentaa tehokkaasti ihmisen kiinnostusta reagoida siihen. Luottamuksen ydin asuu meissä itsessämme.

Ettei totuus unohtuisi

Tämä ei ole vain sananhelinää ja someystävällistä tsemppausmateriaalia. Tämä on totista totta, jolla allekirjoitan oman kasvutarinani välitilinpäätöksen, näin nelikymppisten vääjäämättä lähestyessä. Olen kokenut omakohtaisesti itseluottamuksen rankan vajauksen, jonka sain ravittua oikeilla ainesosilla nykyiseen tasoon, luojan kiitos.

Olen ollut joskus poika, joka käytti kouluaamunaan tunnin miettiessään, uskaltaako laittaa kouluun punaiset housut. Olen myös ollut poika, joka osti aina sen tavallisen mustan tuulitakin, koska ei uskaltanut valita sitä keltaista räyhäkästä rotsia. “Eihän minunlaiseni voi sellaista käyttää, se on siistimpien tyyppien kakkupala”, ajattelin automaattisesti. Olen myös ollut poika, joka ei uskaltanut puhua tytöille mitään, koska uskoin automaattisesti tekeväni itsestäni vielä typerämmän miltä näytin. Olen ollut lapsuuteni poika, joka eli näköistään elämää pitkään vain oman päänsä uumenissa, hetkinä ennen uneen vaipumista. Siitä on maksettu myös hintaa aikuisiällä.

Nykyään olen mestari tekemään suht’ asiallisen näköisestä, keski-ikäisestä harmaaparrasta typeryksen avaamalla sanaisen arkkuni liian usein, missä vain, lähes milloin vain. Tänä päivänä teen senkin hymyssä suin. Voin mennä puhumaan, esiintymään, kertomaan mielipiteeni ja osallistumaan lähes mihin tahansa juttuun, lyhyelläkin varoitusajalla. Koen, etten ole enää oikeutettu häpeämään ja vähättelemään itseäni.

Voin sanoa pystypäin olevani varsin hyvä monessa asiassa. Tiedän olevani varsin hyvä tyyppi, hauskaa seuraa ja mieleenjäävä persoona. Pystyn myöskin nauraen toteamaan asiat, joissa olen täydellinen katastrofi. En välitä enää juurikaan, mitä muut minusta ajattelevat. Välitän eniten siitä, miltä sydämessäni tuntuu. Olen ymmärtänyt, että olen itseni paras versio. Kukaan muu ei sitä ruutua voi oikein täyttää. Uskon, että olen saanut paikkani tässä maailmassa jostain syystä.

Nyt se paikka pitää vain lunastaa. Enää ei ole aikaa vain hävetä.

2 thoughts on “Luottamuksen ydin asuu meissä itsessämme

  1. Marko Laitila

    Olipa rohkaisevaa lukea tällaisia ajatuksia.

    1. Mr J

      Kiitoksia! Hienoa jos teksti tavoitti sellaisia tunteita. Sitten se onnistui juuri siinä missä pitikin.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: