Ulkopuolisuuden tunne on salakavala lyömäase

Tämän viikon olen pyhittänyt ulkopuolisuudelle. Tunteelle ja teemalle, joka on varmasti tuttu meistä monille, riippumatta statuksesta, tittelistä, sosiaalisista suhteista tai sotilasarvosta. Ulkopuolisuus ei ole suoranaisesti yksinäisyyttä, jonka ymmärrämme konkreettisemmin yksin olemisena tai jäämisenä. Ulkopuolisuus on jossain määrin jotain paljon pahempaa. Se on tunne siitä, ettet edes kuulu osaksi ympäristöäsi. Ettei sinulla ole paikkaa, olomuotoa tai tarkoitusta, vaikka olet ehkä fyysisesti läsnä ja paikalla ihmisten seassa. Pahimmillaan ulkopuolisuuden tunne on salakavala lyömäase.

Uskonnot ja erilaiset hierarkkiset yhteisöt ovat mestareita käyttämään ulkopuolisuuden tunnetta myös hyväkseen, johon pureudun tarkemmin ja omistan aiheelle koko tekstin jälkipuoliskon, malttakaa vielä hetki. Ensin hieman yleistä alustusta ja omaa kokemustani tärkeään ja osin liiankin vaiettuunkin aiheeseen, jonka haluan tuoda esiin.

Sanon myös heti suoraan: En ole terapeutti tai aiheen tunnustettu asiantuntija. Jos haluat perehtyä teemaan ja tunnelukkoihin, joita myös ulkopuolisuuden tunne on, asiantuntevammin, suosittelen tutustumaan esimerkiksi Helka Beltin sivustoon, jossa puhuu vahva, omakohtainen kokemus ja sen siivittämänä opiskeltu asiantuntijuus aiheesta. Itse olen vain keski-ikäinen mies, joka kirjoittaa omista kokemuksistaan ja näkemästään/oppimastaan kansankielellä. Ulkopuolisuudesta minäkin tiedän kuitenkin jotain.

Ulkopuolisuus on läsnä meidän jokaisen elämässämme. Ympäröikäämme itsemme siis ihmisillä ja yhteisöillä, joiden sisäpuolelle pääset omana, ainutlaatuisena itsenäsi.

Silloin tiedät olevasi kotona.

Ulkopuolisuuden tunne on jotain, mitä on vaikea selittää toisille täysin autenttisesti. Itse muistan vahvimmat ulkopuolisuuden kokemukseni lapsuudestani, jolloin olin vielä melko arka ja herkkä ympäristön vaikutuksille ja reaktioille. Muistan hyvin, miten adventistiperheen lapsena sain kouluruokailun liikkeen oppien mukaisesti kasvisruokana, joka ei ollut siihen maailmanaikaan (kultaisella 80-luvulla) todellakaan itsestäänselvä vaihtoehto, saati mitään terveysbuumia nähnytkään, uskokaa pois. Kirjoitin myös miehisyyden teemaviikolla hieman ulkopuolisuuden tunteesta joukkueurheilun näkökulmasta Facebook-sivuillani.

Ulkopuolisuuden salakavalat olomuodot

Muistan aikanaan luokkatovereideni ihmettelyn ja turhan numeron tekemisen siitä, kun minä sain verilettujen sijaan useimpien rakastamia pinaattilettuja. Muistan myös sen, kun minulle tarjottiin kovin epäsuosittujen maksa- tai sisäelinruokien sijaan esimerkiksi kasvispihviä tai munakasta. Muistan sen tunteen erinomaisesti. Se oli yksi ulkopuolisuuden tunteen sävy, maustettuna hienoisella häpeällä jota koin, kun katkerat luokkatoverini marisivat etuoikeudestani ja sen epäreiluudesta suureen ääneen.

Toisinaan jopa hieman aristelin ruokailuja, jos tiesin että tänään on taas se päivä, kun minä poikkean joukosta. Puuropäivät olivat parhaita, toki jo ihan sen maukkaan ohrapuuronkin takia. Silloin kuuluin myös joukkoon. Sain samaa ruokaakin kuin muut. Muina päivinä se tunne siitä, etten ollut samanlainen kuin muut, oli vahva. Tunne, etten kuulunut joukkoon, oli myös usein läsnä. Tunsin, että olin jotenkin erilainen ja olin mielestäni jotenkin velvoitettu perustelemaan sitä. Nyt mietin, millaisia nuo tunteet ovat olleet heillä, joiden uskonnolla oli vielä vahvempi ote arjessa. Meillä kotona usko näkyi hyvin suvaitsevana, maltillisena ja omaan ajatteluun ja haluun perustuvana asiana.

Kovin paljon se ei siis vaatinut, että tunne jäi ihoni alle asumaan. Syyllinen tähän ei ollut niinkään uskonto, vaan ne pienet, mitättömät toimet, jota se toi mukanaan arkeeni. Luulen, että moni saa tästä tunteesta kiinni myös muistellessaan omia kauhujen liikuntatuntejaan tai lapsuuden ylipainoa. Nykyään tilanteeni ja oma tunteeni on täysin päinvastainen. Nykyään omasta linjastaan ja yksilöllisistä ominaisuuksistaan sekä ajatuksistaan on rehellisesti ylpeä.

Muistan myös Jehovan todistajiin kuuluvia koulukavereitani, jotka eivät viettäneet syntymäpäiviä, eivätkä mitään perinteisiä juhlia tai tavallisia kristillisiä peruspyhiä. Heillä ei televisiota katsottu ensinkään, saati kuunneltu vääräuskoisten höpinöitä. Aamunavauksista poistuttiin myös kohteliaasti takavasemmalle käytävään, ettei pahuus vain pääse korvakäytävästä sisään. Kukaan ei uskaltanut kysyä, miksi. Se vain oli niin. Joskus oikeasti suretti heidän puolestaan, vaikka en tiennyt, kokivatko he asiaa edes samalla tavalla.

Syntymäpäivinä heille ei laulettu luokan voimin, niinkuin meille muille laulettiin. Joululoman alkaessa kukaan ei toivottanut heille hyvää joulua. Kukaan ei uskaltanut kysyä, miksi. Asiasta vaiettiin. Se oli mysteeri. Salaisuus, jota pieni lapsi joutui kantamaan mukanaan, ymmärtämättä välttämättä koko homman ideaa. Myös se tunne ja oma ajatukseni niistä hetkistä on jäänyt mieleeni erinomaisesti. Mielestäni lapsen oikeus on myös säästyä tietoiselta eriarvoistamiselta ja ymmärtää, miksi hän joutuu toimimaan toisin kuin kaverinsa.

Pixabay

Erilaisia tapoja jäädä ulkopuoliseksi ja onko sillä lopulta aina merkitystä?

Toisin kuin Jehovan todistajilla ja lestadiolaisilla, meillä taas oli televisio, mutta kotona ei katseltu väkivaltaelokuvia, saati leikitty aseilla. Ne olivat myös asioita, joiden varjolla ulkopuolisuus pääsi iskemään alakoukun palleaan. Olin aina se, jolla ei ollut mitään sanottavaa myöhäisillan Terminatorista, Blood Sportista, eikä American Ninjasta. Olin se, joka kuunteli ja nyökytteli hiljaa, ikäänkuin olisin ymmärtänyt mistä puhutaan. Kanttia ei ollut sanoa, että meillä niitä ei katsottu ja sillä siisti. Pyssyleikeissä olin aina se, jolla ei ollut omaa pyssyä, eikä juuri koskaan osallistunut ”pyssäriin”, ellei saanut salaa lainaksi jonkun mutkaa ja kuulunut sitä kautta joukkoon.

Jotta ei jäisi pienintäkään epäselvyyttä, en syytä vanhempiani saati adventistitaustaani mistään. Päinvastoin. Olen katsonut nuo kyseiset elokuvat myöhemmin moneen kertaan, kuunnellut kuolometallini ja syönyt sisäelimiä, maksaa sekä makkaraa varmasti monen sellaisenkin edestä, joille annoin etumatkaa usean vuoden ajan. Nallipyssylläkin paukuttelin aikani. Wow. Marjapuuron värisen nallinauhan paukunkäryn voin vieläkin haistaa mielikuvissani. En siis menettänyt sitäkään. Olen saanut myös tutustua mahtaviin ihmisiin ja yhteisöihin, joten minua uskonnollinen ympäristö on kohdellut hyvin. Kaikilla niin ei todellakaan ole.

Koen saaneeni erittäin hyvän kasvatuksen, terveen ja raittiin nuoruuden ja kodin, jossa ei tarvinnut pelätä kännissä riekkuvaa isää tai kuunnella kaljoissaan möliseviä sukulaisia joka viikonloppu. Sain myös syödäkseni todella maistuvaa ja rakkaudella laitettua kotitekoista kasvisruokaa, josta pidän edelleen tänä päivänäkin. Sain elämänarvoja, jotka ovat kantaneet minua harteillaan aina näihin päiviin. En siis koe jääneeni mistään paitsi. Ulkopuolisuuden kokemuksia olen silti saanut ja oppinut tuntemaan ne, kiitos suvaitsemattoman ympäristön ja silloisen ajan hengen.

Ulkopuolisuutta yhteisöjen sisäpuolella

Tästä on luonteva jatkaa alussa lupaamaani pohdintaa uskontojen ja yhteisöjen näkökulmasta, jotka noudattavat vahvoja hierarkioita, suurten johtajien ja seurakuntien vanhimpien toimiessa oikeuden airueina ja jumaluuden maallisina ilmentyminä. Noinkin vahvoissa, tiukasti johdetuissa yhteisöissä ja ryhmittymissä ulkopuolisuuden kokemus voi olla päätähuimaava. Uskonnon varjolla toteutetut hylkäämisen kokemukset, ulkopuolisuuden tunteen luominen, sekä ihmisen sulkeminen yhteisön ulkopuolelle on jotain sellaista, mitä viimeiseksi uskoisi näkevänsä niissä piireissä. Niin kauan kuin kaikki menee oppien ja pyhien kirjoitusten mukaisesti, yhteisön syli on avoinna. Jos eksyt reitiltä, auttava käsi muuttuu luisevaksi nyrkiksi, joka sysää sinut ulkopuolisuuden mustaan syliin, tietoiseksi erheestäsi, osastasi ja roolistasi tästä eteenpäin. Näin tylysti ja brutaalisti kuvattuna. En väitä, että kaikki yhteisöt toimivat näin.

Mikään tai kukaan ei rankaise omiaan niinkuin uskovien yhteisö pahimmillaan, jos et sovi muottiin. Jehovan todistajien totaalinen selän kääntäminen ja perheestä täydellisesti ulkoistaminen toimikoon rankimpana esimerkkinä rangaistuksesta, jos lapsi tai nuori ei halua sitoutua Jehovien luomaan muottiin, vaan rakentaa elämänsä omilla ehdoillaan. Jehovan todistajien ulkopuolelle jääneen, yhteisöstä poistetun ihmisen ulkopuolisuuden ja hylkäämisen kokemusta ja sen vaikutuksia ei voi kuin arvailla. Ei ole siis sattumaa, että tällaisia tapauksia varten on olemassa omia tukiryhmiä, kursseja ja keinoja selviytyä eteenpäin. Yksi uskontojen uhreja auttava taho on UUT ry, jossa yhtenä asiantuntijana on ollut myös jo aiemmin mainitsemani Helka Belt.

Kipupisteitä, ehdottomuutta ja oikeita valintoja

Myös muissa seurakunnissa ja erilaisissa uskonnoissa on omat kipupisteensä. Vaivihkaa kyräilevät katseet, pahansuovat silmäykset ja epäkelvoksi uskovaksi leimaamiset ovat arkipäivää monissa yhteisöissä. Jopa arkinen kahvin juominen, epäterveellinen ja oppien vastainen elämä, tai nykypäivänä hyvin tavallinen avioton lapsi saattavat eskaloida tilanteen, jolloin jumaluuden ja hyvän tahdon tyyssijasta tulee maanpäällinen helvetti ja ulkopuolisuuden pyhättö, jota on turha enää yrittää korjata tai paikata. Vahinko on jo tapahtunut.

Kärsivällisyyden, pitkämielisyyden ja armon sanomasta tulee yhtäkkiä ehdoton, julma ja myrkyllinen manaus, joka tappaa hiljalleen talossa, puutarhassa ja herran huoneessa. Ulkopuolisuuden tunne on salakavala lyömäase, jolla niskuroijat lopuksi vaiennetaan. Tämä kertoo siitä, kuinka suuri voima ulkopuolisuuden tunteella voi olla. Jos joku luuli olevansa saman jumalan edessä tasavertainen, ei sitä seikkaa ole ainakaan kaikille yhteisöjen ja seurakuntien jäsenille koskaan paljastettu.

Ulkopuolisuuden kokemus voi olla hyvin naamioitunut esiaste kohti syvempää yksinäisyyden tunnetta ja erilaisten kriisien sekä mielenterveysongelmien täyttämää elämää. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan kritisoida saati demonisoida niinkään kaikkia yhteisöjä, uskontoja tai seurakuntia, vaan korostaa ulkopuolisuuden tunteen kokemuksen pelottavaa ja vaikuttavaa voimaa, jolla voi olla kauaskantoiset seuraukset. Kaikkia edellä mainittuja tahoja pyörittävät aina kuitenkin yksilölliset ihmiset inhimillisine piirteineen, puutteineen ja synteineen.

Ulkopuolisuus on läsnä meidän jokaisen elämässämme. Ympäröikäämme itsemme siis ihmisillä ja yhteisöillä, joiden aitojen sisäpuolelle pääset omana, ainutlaatuisena itsenäsi. Silloin tiedät olevasi kotona.

4 thoughts on “Ulkopuolisuuden tunne on salakavala lyömäase

  1. Nadine

    Jarkko, mä en pysty lukemaan tätä tekstiä. En ainakaan itkemättä. Tämä menee liikaa ihon alle. Enkä pysty kommentoimaan asiallisesti. Tulee itkuvirsi. Sanoisin, että olen jäävi kommentoimaan.

  2. Jonna jowi Sihvonen

    Tällei tarhasta asti ateistina- on aina mielenkiintoista lukea tälläisiä kokemuksia ja kertomuksia. Kuten sinäkin olet katsonut Lestadiolaisia jotka poistuu takavasemmalle miettien surua, olemme ateistit katsoneet rukoilevia samalla surulla. Ja ne lestadiolaiset varmaan meitä ateisteja surulla ja näin kehä jatkuu ja samoin myös erilaisuuden ja ulkopuolisuuden kehä! Tekeepä ihan itsekin mieli kirjoittaa aiheesta..

  3. Anne

    Todella hyvä postaus taas! Mä muistan miten oltiin kateellisia Jehovan todistajille koulussa, kun saivat vapaatunnin silloin, kun meille opetettiin uskontoa. En tullut silloin ajatelleeksi miltä heistä tuntui, ehkä he olisivat vapaatunnin sijaan halunneet kuulua joukkoon.

  4. Tiina

    Hyvä postaus ja tärkeä aihe! Kun sitä itselle, ulkopuoliselle lapsi minälle, pääsisi sanomaan että nou worries – toi tulee olee sun vahvuus.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: