Voivatko ylpeys ja lankeemus elää sopusoinnussa?

Kaikki varmasti tietävät sanonnan, “ylpeys käy lankeemuksen edellä.” Tällä tarkoitetaan oletettavasti sitä, että liiallisen ylpeyden vallassa oleva ihminen on altis kaatumaan ja kärsimään, ellei pidä varaansa. Ylpeys on myös yksi kuolemansynneistä, joka siinä kontekstissa esitettynä on aika raju syytös. Ylpeyttä on totuttu pitämään yleisesti ihmistä turmelevana, lankeemukseen johtavana ominaisuutena, mutta voivatko ylpeys ja lankeemus elää sopusoinnussa?

Meistä jokainen osaa varmasti langeta maahan, epäonnistua ja tehdä virheitä. Kulttuurimme on usein jo oletusarvoisesti epäonnistumiseen valmistava. Kysymys kuuluukin, kuinka moni osaa olla myös ylpeä silloin kun siihen on aihetta? Tasapainon laki on tässäkin kohtaa tärkeää. Ihminen ei voi olla vain epäonnistuja tai langennut matkalainen. Uskon, että jokaisesta ihmisestä löytyy jotakin, josta voi olla ylpeä.

Ylpeys varustettuna rautaisella annoksella nöyryyttä on lyömätön yhdistelmä, joka luo parhaimmillaan olotilan, jossa kaikki on mahdollista. Se ei sulje mitään pois, vaan avartaa näkemystä ja ymmärrystä onnistumisen kokemuksesta, mahdollistaen myös kriittisen tarkastelun ja positiivisen kehityksen.

Emme aina näe ylenpalttisen kriittisyytemme takaa suurempia kokonaisuuksia, jotka muodostuvat pienistä eri osista. Meillä on taipumusta analysoida herkästi vain niitä epäonnistuneita osioita tai vastaavasti lopputulosta, joka ei ollut sellainen kuin halusimme tai toivoimme. Meidän on vaikea nähdä ne onnistuneet osiot, joiden voimalla jaksamme yrittää uudestaan ja uudestaan, sekä pyrkiä parantamaan niissä asioissa, jotka tekevät lopputuloksesta vielä laadukkaamman. Emme siis osaa olla tarpeeksi ylpeitä jo saavutetuista asioista.

Hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa pianonsoitto. Koemme huonoutta, ettemme soita “Moonlight Sonataa” yhtä virheettömästi kuin ammattipianisti, harjoiteltuamme ahkerasti muutaman kuukauden. Emme näe sitä, kuinka paljon paremmin soitamme kuin hetki sitten, sekä kuinka paljon oikeita sointuja ja puhtaita kosketuksia saamme aikaiseksi verrattuna moneen muuhun yrittäjään. Tämä ylpeys ja onnistumisen ilo jää meiltä liian usein paitsioon.

Kuva: Jade Advertising Model Agency

Ammattiylpeys on myös osa ammattitaitoa

Toinen ylpeyden tärkeä sektori on ammattiylpeys. Tietyissä ammattiryhmissä se näyttäytyy toisinaan liiankin vahvasti, kumoten vallitsevat realiteetit ja oikeanlaisen nöyryyden tylysti alleen. Tiettyyn asemaan päästessään ihmisessä piilevä ylpeys on mestari ottamaan valtaa ja tappaa tilan kehitykseltä sekä uuden oppimiselta.

Ammattiylpeys on ennenkaikkea oman osaamisensa arvostamista ja oman arvonsa tuntemista, mutta myös ylpeyttä ja tietynlaista sisarellisuutta omaa ammattikuntaansa kohtaan. Yhteisen päämäärän ja parhaan mahdollisen työn laadun saavuttaminen tarvitsee kollektiivista ylpeyttä, joka taas tukee kokonaisuuden muodostavia yksilöitä.

Ylpeys ajaa ihmiset myös suoriutumaan työstään keskimääräistä paremmin. Omassa sosiaalialan työssäni heikomman auttaminen ja tukeminen kuuluvat vahvasti työnkuvaan, jota on vaikea toteuttaa aidosti ilman tietynlaista ammattiylpeyttä ja pyyteetöntä tarpeellisuuden tunnetta.

Käsityöläiset, taiteilijat ja muiden perinteisten ammattikuntien edustajat haluavat laskea käsistään vain priimaa, oman tavaramerkkinsä ja tunnetuksi tehdyn nimensä allekirjoittamaa laatua, jonka takana voi seistä ylpeänä vuosikausia. Eivät sellaiset ihmiset sano, että “teinpä nyt tällaisen… eihän tämä nyt kummoinen ole, mutta…”.
Ne sanat eivät vain yksinkertaisesti sovi ammattiylpeyden pirtaan.

Oikeanlainen ylpeys on parasta polttoainetta

Ne (entisetkin) lapset, jotka ovat olleet niin onnellisessa asemassa, että ovat saaneet kuulla vanhempiensa suusta sanat “Olen sinusta ylpeä”, tietävät mistä seuraavaksi kirjoitan. Sellaisten ihmisten sanat, joita kunnioitat, rakastat ja arvostat suunnattomasti, merkitsevät todella paljon. Väitän, että monet tänä päivänä hakoteillä olevat nuoret eivät ole kuulleet kenenkään heille tärkeän ihmisen suusta noita kolmea pientä, suurta sanaa.

Olen saanut taivaltaa elämäni kannustavassa ja rohkaisevassa ilmapiirissä ja voin väittää, että se on auttanut minut monen mahdottomaltakin tuntuneen esteen ylitse. Juuri kun olen ajatellut, että tästä ei tule kertakaikkiaan yhtään mitään, ovat aina jostain kuuluneet ne kannustavat sanat, jotka ovat kääntäneet taistelun edukseni. Tiedostan myös olevani itseni pahin tuomari, eikä kukaan pysty heikkona hetkenäni pitämään minua huonompana kuin minä itse.

Ylpeys on siis paljon enemmän kuin kuolemansynti, lankeemuksen edelläkävijä tai ei-toivottu luonteenpiirre. Oikein ammennettuna ja käytettynä se on silkkaa bensiiniä, joka ajaa meitä vahvasti eteenpäin. Ylpeys varustettuna rautaisella annoksella nöyryyttä on lyömätön yhdistelmä, joka luo parhaimmillaan olotilan, jossa kaikki on mahdollista. Se ei sulje mitään pois, vaan avartaa näkemystä ja ymmärrystä onnistumisen kokemuksesta, mahdollistaen myös kriittisen tarkastelun ja positiivisen kehityksen.

Kun toisinaan paheksutaan sitä, että ylpeät ihmiset kävelevät ylväästi pää pystyssä, näkisin asian niin, että ehkä he vain tarkkailevat ympäristöään ja antavat katseensa vaeltaa jo tulevassa. Katse nöyrästi maassa etenevä ihminen ei näe kaikkea ympärillään, eikä täten altista itseään myöskään mahdollisuudelle oppia ja kehittyä. Ylpeys on myös alttiutta ja vastuullisuutta oppia uutta. Olemme saaneet elämän lahjan, joka meidän tulee myös kantaa ylpeydellä maaliinsa. Miksi emme siis yrittäisi olla sen arvoisia?

Voivatko siis ylpeys ja lankeemus elää sopusoinnussa?

Mielestäni ehdottomasti.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: