Onko oikein tuntea syyllisyyttä vain varmuuden vuoksi?

Syyllisyys. Tuo taakka, jota on äärimmäisen ikävä kantaa mukanaan. Osalla se säilyy luisevassa käsipuolessa aina kirkkomaahan laskemiseen saakka. Kuolinvuoteella jalostunut tunne sanomattomista sanoista, tekemättömistä teoista ja elämättömästä elämästä saattaa kuristaa kurkkua toden teolla. Syyllisyyden tunteminen on usein herkimpien ja tunteellisimpien ihmisten rooli, mitä tulee ihmisten väliseen vuorovaikutukseen. Ihminen, joka aistii ympäristöään herkästi ja kokee asioita voimakkaasti, on syyllisyydentunteelle mitä helpoin uhri. Liian kiltti ihminen etsii aina syytä ensin itsestään, altistuen syyllisyyden inhaan puristukseen huomaamattaan. Kysymys kuuluukin, onko oikein tuntea syyllisyyttä vain varmuuden vuoksi?

Syyllisyyden ja syyllistämisen voi suorastaan haistaa siellä ummehtuneessa kammarinnurkassa, rakkauden ja arvostuksen sijaan. Syytökset pilatusta elämästä, tuhotuista haaveista ja vesittyneistä mahdollisuuksista syljetään vasten kasvoja aina tilaisuuden tullen.

Varmuuden vuoksi syyllistyminen on herkkien ja kilttien perisynti. Tällainen ihminen kokee helposti syyllisyyttä siitä, ettei ole ollut esimerkiksi tavoitettavissa tai käynyt kylässä. Tässä onkin oiva paikka iskeä ja heittää mausteeksi vielä puolihuolimaton syytös, “eipä ole sinuakaan näkynyt...”. Kun asiaa tarkastelee lähemmin, tämän syyttävän osapuolen meriittilista ei ole sen kaksisempi, mitä tulee kyläilyyn ja yhteydenpitoon ylipäätään. Silti vain toinen osapuoli saa syyllisyyden kantaakseen. Hyvin klassinen esimerkki valheellisesta syyllisyydentunteesta, josta pitäisi päästä eroon.

Toinen surullinen esimerkki ovat pitkät, katkeruuden täyttämät avioliitot, joista ei vain ymmärretä erota. Ylpeydestä ja kulisseista pidetään kiinni vielä pinttynein tekohampainkin, ettei vain tarvitsisi kokea eron tuomaa syyllisyyttä. Syyllisyyden ja syyllistämisen voi suorastaan haistaa siellä ummehtuneessa kammarinnurkassa, rakkauden ja arvostuksen sijaan. Syytökset pilatusta elämästä, tuhotuista haaveista ja vesittyneistä mahdollisuuksista syljetään vasten kasvoja aina tilaisuuden tullen.

Pixabay

Myös tehdyistä virheistä muistutetaan taatusti hamaan, katkeraan loppuun saakka. Uhriudutaan ja annetaan ymmärtää, että jäin nyt tähän liittoon loukattavaksi ihan vain silkkaa hyvää hyvyyttäni. Mikä mahtava ja tehokas tapa ylläpitää syyllisyyden roihuavaa liekkiä, jolle ei anneta edes mahdollisuutta sammua. Takataskussa on aina se yksi pipetillinen bensiiniä, jolla hiipuvan hiilloksen voi hetkessä sytyttää infernaaliseen roihuunsa. Ettei totuus unohtuisi.

Molemmissa esimerkeissä päästään pahimmassa tapauksessa lopulta siihen pisteeseen, että on helpompi tuntea tekemisistään syyllisyyttä jo valmiiksi. Ihan vaikka varmuuden vuoksi, jos haluaa pitää välit edes näennäisesti kunnossa. Oikein se ei ole silti.

Syyllisyyden monta olomuotoa

Syyllisyys on tunne, jonka voi upottaa lähes mihin tahansa. Voit ajatella, ettet ole tehnyt työtäsi tarpeeksi hyvin, olet jättänyt taas tekemättä tai huomioimatta asioita, joita muut odottavat sinun tekevän, tai et ole yksinkertaisesti jaksanut olla tarpeeksi läsnä ihmisille, jotka ovat elämässäsi tärkeitä. Tuttu esimerkki syyllisyydestä ovat vähäinen yhteydenpito ja harvat sosiaaliset kontaktit, jotka kuitenkin toteutuessaan voimauttavat ja antavat paljon kaikille osapuolille. Itse ainakin koen tästä suurinta syyllisyyttä.

Monelle ihmiselle omien rajojen vetäminen aiheuttaa myös syyllisyyttä. Pitäisi aina jaksaa vähän enemmän, olla parempi ja aktiivisempi, sekä taipua mahdollisimman moneen asiaan. Tällaiset ihmiset ovat myös hyvin huonoja sanomaan “ei” ilman yöunien menettämistä. Lopputuloksen me voimme helposti arvata. Ihmiset, joita syyllisyys pystyy pitämään herkästi otteessaan, ovat erinomaisen alttiita myös hyväksikäytölle ja ylenpalttiselle kuormittamiselle. Syyllisyydentunteen rinnalla oikeudenmukaisuus jää liian usein vaeltamaan varjoihin.

Syyllisyyttä voi tuntea myös omasta ulkopuolisuudestaan, josta kirjoitin jo aikaisemmin. Ihminen voi kokea syyllisyyttä siitä, ettei kelpaa joukkoon tai jää yhteisön ulkopuolelle, jota ei välttämättä koe edes omakseen. Ulkopuolisuuden kokemus on toisinaan niin vahva, että se herättää myös syyllisyyden kuiskuttelemaan korvasta sisään. Syyllisyys omasta ulkopuolisuudestaan on kahden vahvan, epämiellyttävän tunteen mixtuura, jotka ruokkivat toinen toisiaan.

Mitä syyllisempi olo on siitä, ettei kelpaa porukkaan ja jää aina ulkopuoliseksi, sen suurempi ulkopuolisuuden tunne valtaa myös mielen.

Miten vapautua syyllisyyden pihtiotteesta?

En ole alan ammattilainen, joten pitäydyn vahvasti omassa kokemuksessani ja näkemyksessäni, jonka olen itse havainnut melko toimivaksi syyllisyyttä vastaan. Mitä enemmän ikävuosia olen saavuttanut, sen tietoisemmaksi olen tullut myös omista oikeuksistani, voimavaroistani ja ambitioistani. Se on suurin apu tällä matkalla.

Koen toki toisinaan syyllisyyttä monistakin asioista, mutta olen oppinut myös siirtämään vastuuta kanssaeläjilleni. Jos koen, etten jaksa tai halua olla tänään sosiaalinen, hyödyllinen tai iloinen, en sitä ole. Ja voin sanoa sen suoraan. En tunne siitä enää syyllisyyttä, päinvastoin helpotusta.

Osa ihmisistä ovat myös mestareita haistamaan syyllisyyden erittymisen vahvankin parfyymin läpi. Toiset ihmiset eivät epäröi tuolloin käyttää syyllisyyden kuolemattomia iskulauseita. Jos pystyn vastavuoroisesti esittämään omat näkemykseni ja mielipiteeni pystypäin, ei syyllisyydelle ole sijaa majatalossani. Silloin myös iskulauseet muuttuvat pumpuliksi ihoa vasten.

Jos koen tekeväni niinkuin sydämeni, voimavarani ja kapasiteettini minua ohjaa, seison nykyään vahvasti sen takana. En siis koe olevani kenellekään mitään velkaa. Miksi siis tuntea syyllisyyttä omista vapaista valinnoistani? Onko edes oikein tuntea syyllisyyttä niistä?

Ihmiset kokevat usein syyllisyyttä jopa omasta onnestaan, epätyydyttävistä ihmissuhteista ja ratkaisuista, joiden toteuttamatta jättäminen tukehduttaisi henkisesti kuoliaaksi. Ihmiset tuntevat syyllisyyttä myös siitä, että ovat löytäneet rinnalleen ihmisiä, joiden kanssa on vain hyvä olla. Lähtökohtaisesti käsittämätön ajatus.

Asioita voi tietenkin toteuttaa monella tavalla, joiden suhteen sietääkin toisinaan tuntea syyllisyyden piston sydämessään. Silti uskon, että jokainen pyrkii ensisijaisesti tavoittelemaan hyvää, tasapainoista oloa ja elämää, kuin loukkaamaan toisia ihmisiä tietoisesti. Asioilla on usein joku tarkoitus suuremmassa mittakaavassa, vaikka matkalla koliseekin joskus pahasti.

Toivon, että mahdollisimman moni pohtisi tahoillaan elämänsä ehtoopuolta edes hetken. Miettisivät silmänräpäyksen sitä, haluavatko he tuntea viimeisinä hetkinään onnea ja iloa tehdyistä valinnoista, vai kantaa syyllisyyttä tekemättömistä teoista ja valitsematta jääneistä mahdollisuuksia, uhriutuen ja uhrautuen vielä kerran syyllisyytensä edessä.

Ihan vaikka varmuuden vuoksi.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: