Paluu arkeen on suolaa lomalaisen haavoihin

Se lähestyy loppuaan. Tunnen kurkussa jo kuristavan tunteen, sen saman minkä lapsena aina elokuussa tunsin. Pian vapaus, veljeys ja tasa-arvo ovat menetettyjä hyveitä. Kaukana ovat kiireettömät aamut, päiväsiestat, olemisen riemu. Jäljelle jäävät kaipaus, orjuus, aikataulut ja arki. On aika hyvästellä, ystäväni Loma. Olet jälleen historiaa. Onneksi sain talteen muistot ja hetkellisesti ladatut akut. Paluu arkeen on suolaa lomalaisen haavoihin.

Tiedän, dramaattista ja turhan synkkää. Tahallista sellaista. Mutta tämä on räytymispäivä, niinkuin jo legendaarinen Röllikin lauloi aikanaan. Tämä on tavallinen sunnuntai potenssiin kymmenen. Silloin asiat viedään luvan kanssa sopivasti rajoittimelle, kieriskellään pahassa olossa ja huuhdotaan liiallinen hyvänolontunne tuskanhiellä, kyynelillä ja haikeudella. Tiedän, että pyörin tänä iltana sängyssä, tietoisena siitä, että huomenna se taas alkaa. Arki.
Tämä kannattaa myös ottaa huomioon säädettäessä oikeaa lukumoodia ja suhtautumista.

Itselläni tämä loman ja vapauden jälkeinen paluu “ruotuun” on ollut kipupiste läpi elämän, niin kauan kuin muistan. Näen aina edessäni vapauden menetyksen, auktoritäärisen ja velvollisuuksia täynnä olevan suorittamisen aloittamisen, joka tinasotilaan lailla seisoo järkähtämättä, tiukasti minua tuijottaen. Koen, että osa minusta katoaa koneeseen, jossa vain suoritan, olen ja käyn tyhjäkäynnillä. Jäljelle jäävä osa yrittää sinnitellä, ideoida ja luoda aihioita, joita osat yhdessä toteuttavat sitten kun joskus ehtivät. Teen päivät mitä täytyy, mutta havahdun elämään vasta iltaisin. Ymmärrän, miksi täysi-ikäiset kokevat siirtymän lapsuudesta aikuistumisen porteille niin rankkana.

Uimapatjalla lilluessani, veden ääni seuranani pohdin, voisiko tämä kesä vain jatkua ikuisesti? Eihän se tietenkään voi. Se antaa kuitenkin ohikiitävän mahdollisuuden nauttia, tuntea, elää ja lopulta kipuilla. Koen, että se on aina mahdollisuus myös muutokseen.

En ole lakannut uskomasta, että jossain voisi vielä olla se oma paikka, jossa laskuhumala ei tunnu niin pahalta. Siksi kipu, tämä ilta ja huominen aamu ovat merkityksellisiä. Ne kertovat sen, ettei sielu ole vielä kuollut.

Se kaipaa jotain muuta.

Krapulaa ja puoliksi syötyä grilliruokaa

Tänä kesänä lomaltapaluukrapula tuntuu pahimmalta vuosiin. Kuin olisi juonut viskiä ja punaviiniä sekaisin, kurlannut ne lopuksi kiljulla ja harjannut hampaat Vademecumilla. En tiedä, onko se merkki hyvin vai huonosti vietetystä kesälomasta. Pää on kyllä tyhjentynyt täysin kaikesta perusarkisesta puurtamisesta, on ollut lupa ja mahdollisuus vaan olla. Siitä olen erittäin kiitollinen ja iloinen.

Lomalla ei ole myöskään tarvinnut suorittaa, ei navigoida Suomen huvipuistoja ja turistirysiä ristiin rastiin minuuttiaikataululla, eikä edes taistella lasten lomanvietoista ja huoltajuusvuoroista. On voinut mökkeillä, kalastella, puusaunoa, nollata laiturinnokassa ja nauttia ennenkuulumattoman lämpimistä ja poutaisista päivistä. Kuulostaa ihan lomalta, eikö? Mikä siis mättää?

Pixabay

Mietin aina lomilla sitä, miten arjen merkitystä ja arkea itsessään jaksetaan aina hehkuttaa. Puhun nyt nimenomaan työn ja velvollisuuksien perspektiivistä. Joopa joo, turvalliset rutiinit, villasukat, makaronilaatikko ja autistisen turvallinen elämänrytmi, jota on helppoa ja suojattua suorittaa. Jokainen on varmaan kuullut myös nämä pakolliset “parasta kanssasi on arki!”, tai “arki on terveen ihmisen parasta aikaa”-klassikot. En toki väitä, että elämän pitäisi tai se edes voisi olla jatkuvaa juhlaakaan. On silti väärin, että paluu arkeen on suolaa lomalaisen haavoihin.

Tyydyttävää sen arjen pitäisi kuitenkin olla. Ei liian suuria kompromisseja, ei liikaa epätyydyttäviä asioita, eikä pakkopullaa, jota juntataan naamioon vain siksi, että säilyisimme elossa. Elossa siksi, että pääsemme suorittamaan jälleen sitä samaa, monelle hyvin keskinkertaista, työn kyllästämää arkeamme. Kuinka moni voi aidosti sanoa nauttivansa edes 50% ajastaan omassa arjessaan? Oikealla asenteella voi toki paikata huimasti tuota prosenttia.

Onko lupaa edes valittaa ja minne valituksen voi osoittaa?

Länsimaalaisena valkoisena heterona on toki kyseenalaista valittaa, mutta annan itselleni luvan tehdä sen vain omasta perspektiivistäni ja oikeassa mittakaavassa. Tiedostan täysin, että asiat voisivat olla 80% huonommin, eikä minulla ole oikeasti aitoa syytä purnata juuri mistään. Halusin silti kirjoittaa tämän tunnevetoisen artikkelin, jonka takana pystyn seisomaan. Se, ettei ole syytä olla tyytymätön, ei tarkoita sitä etteikö asiat voisi olla myös paremmin. Haaveita, unelmia ja toiveita saa ja pitää mielestäni aina olla. Järki ja realismi ovat toisinaan turhauttavia ominaisuuksia, mutta ovat meidän suojanamme liialliselta hyvänolontunteelta ja pettymyksiltä.

Suhteeni työhön ja työntekoon ovat rehellisesti sanottuna ristiriitaiset. Koen palkkatyön tietyllä tapaa vapaa-ajan riistona, jolloin myös elämästä voi valua iso osa potentiaalia, voimavaroja ja iloa likakaivoon. Toisaalta on mukavaa olla tarpeellinen, tienata omat rahansa ja olla yhteiskunnallisesti “hyväksytty”. Joskus on taas hetkiä, kun esimerkiksi muiden ongelmien ja pulmien alituinen ratkaiseminen pistää vain vihaksi ja turhauttaa. Ammatinvalintakysymys, sanoisi joku, ollen siinä aikalailla oikeassakin. Mutta tiedän minä paljon pahempiakin hommia. Onko mikään työ lopulta krapulavapaata, aitoa kontenttia tuovaa arkea?

Olen pohtinut myös yrittäjyyttä, mutta en vielä kovin vakavasti. Mietin, olisiko oman työpanoksen maksimointi puhtaasti omaan käyttöön se viisasten kivi, jolla vapaudenriiston tunteen ja ajan tuhlaamisen kokemuksen voisi minimoida? Yrittäjän asema ei tässä maassa liiemmälti kannusta kokeilemaan, mutta yllättävän suosittua se silti on. Palkallisia lomia ja varsinaista vapaa-aikaa on taatusti rajallisemmin, mutta olisiko siinä silti erilainen sointi?

Jokaisessa hommassa on toki varjoiset ja aurinkoiset puolensa, kysymys onkin lähinnä menetetyn vapaa-ajan kompensaatiosta, esimerkiksi palkan tai sisällön muodossa. Kulutamme aikaamme arjessa päivittäin asioihin, joista suurin osa meistä ei erityisemmin nauti, tai edes pidä. Minkälainen korvaus siitä olisi sopiva? Ainakin sellainen, joka mahdollistaisi asioita vapaa-ajalla ja huolehtisi osaltaan työn ja vapaa-ajan tasapainosta.

Nämäkin ovat toki valintoja ja hyvinvointivaltiossamme hienosäädettävissä olevia asioita, mutta kaikilla sellaiseen ei ole tasavertaisia mahdollisuuksia tai ominaisuuksia. Ihminen, joka ei määritä itseään työn kautta tai koe suurta kunnianhimoa ammatillisesti, voi kokea työn ja vapaa-ajan väliset voimasuhteet uuvuttavina ja kuormittavana, joka ilmenee voimakkaimmin aina pidemmän loman jälkeen. Luen itseni tähän kategoriaan.

Kun aurinko lakkaa sokaisemasta, voit nähdä paremmin.

Kadehdin toisinaan ihmisiä, jotka uskaltavat tehdä ja repäistä kunnolla. Enkä puhu nyt mistään työpaikan vaihdosta. Puhun tästä oravanpyörästä hyppäämisestä ja katoamisesta, vaikkapa viljelemään appelsiineja Laosiin. Puhun myös tällaisesta yhteiskuntamallista riistäytymisestä, jossa pyritään jatkuvasti eteenpäin, kehittymään, kilpailemaan ja luonnollisesti menestymään kaikin keinoin. Lopulta todetaan, ettei mikään enää riitä tai ole tarpeeksi hyvää. Merkitystä on vain sillä, mitä teet työksesi. Ei sillä, mitä olet sen työsi ja tittelisi ulkopuolella.

Uimapatjalla lilluessani, veden ääni seuranani pohdin, voisiko tämä kesä vain jatkua ikuisesti? Eihän se tietenkään voi. Se antaa kuitenkin ohikiitävän mahdollisuuden nauttia, tuntea, elää ja lopulta kipuilla. Koen, että se on aina mahdollisuus myös muutokseen. En ole lakannut uskomasta, että jossain voisi vielä olla se oma paikka, jossa laskuhumala ei tunnu niin pahalta. Siksi kipu, tämä ilta ja huominen aamu ovat merkityksellisiä. Ne kertovat sen, ettei sielu ole vielä kuollut. Se kaipaa jotain muuta.

En siis lakkaa etsimästä.

1 Comment

  1. I don´t speak Polish

    Olen jo pitkään liputtanut neli päiväisten tai 30 tuntisten viikkojen puolesta. Sellaiselle ihmiselle, jolle työ ei koskaan ole se elämän tärkein asia on hankalaa hyväksyä se, että se vie aikaa ja voimavaroja, joita voisi käyttää niiden ihmisten ja asioiden parissa, jotka oikeasti ovat elämässä niitä tärkeimpiä.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: