Onko tyhjyyden tunne aina hälytyskellojen arvoista?

Tyhjyys, tuo tyhjääkin tyhjempi käsite, joka näyttäytyy meille ihmisille erilaisena ja eritasoisena ilmiönä. Olemme tottuneet liittämään tyhjyyden tunteen elämään ja sen tarjoaman sisällön puutteeseen tai riittämättömyyteen. Olemme tottuneet haalimaan elämäämme mahdollisimman paljon, mahdollisimman usein ja mahdollisimman erilaista sisältöä pitääksemme tyhjyyden ja toimettomuuden mahdollisimman minimaalisessa olomuodossa. Kysymys kuuluukin, onko tyhjyyden tunne aina hälytyskellojen arvoista?

Tyhjyyden tunne on yksi masennukseen liittyvistä ilmiöistä, joka nostetaan usein esille. Mikään ei kiinnosta, ei tunnu miltään, eikä motivoi. Kaikkea on tarjolla, mutta mitään ei tee mieli ottaa. Silti syyllisyys kaivertaa aivoja sisältäpäin, niin että kallonpohjassa resonoi. Syyllisyys siitä, ettei tee ja saa asioita aikaiseksi, suorita tai ole tarpeellinen, kalvaa mieltä ja alitajuntaa samalla kun silmät katselevat jälleen televisiosta Lidlin superlauantain mainoksia merkkinä siitä, että yksi viikko tyhjyydessä on jälleen vierähtänyt. Olemmeko silti liian ankaria itsellemme?

Tyhjyys voimavarana, ei vihollisena

Hidasta elämää-sivuston artikkeli tyhjyydestä ja sen tuomasta oudosta olosta inspiroi kovasti tämän tekstin synnyttämistä. Tyhjyyden kokemusta on hyvin usein pidetty negatiivisena, surullisena ja lohduttomana olotilana, johon vaipuvat vain masentuneet tai muuten vain elämän kolhuista kaatuneet kulkijat. Tyhjyyttä osataan harvoin nähdä voimavarana, turvallisena tilana, jossa ajatuksilla ja mielellä on lupa vain olla. Silloin ihmisen ei tarvitse osata muuta kuin hengittää, joka on aika automatisoitu suoritus.

Yllämainitulla sivustolla mainitaan myös neutraali taso, mielen lepopaikka. Se on kuin tyhjä taulu, johon on lupa ja mahdollisuus maalata jotain uutta, jotain vanhasta ja entisestä vapautunutta, sekä pinttyneistä uskomuksista ja toimintatavoista luopunutta. Tyhjyys voikin olla vastoin kaikkia odotuksia erittäin lempeä, jopa laupias olotila, jossa ihmisen on hyvä olla.

Tyhjyys tarvitsee ympärilleen kuitenkin myös vakautta, raameja, sekä perusasioita, jotta se pääsee olemaan oma itsensä. Pakotettuna syntynyt tyhjyys ei ole otollista maaperää uuden kasvulle. Silloin se on usein vankila, josta vaikea päästä pois.

Tyhjällä tilallakin on paikkansa. Tarvitaan tilaa hengittää, olla ja toteuttaa ihmisyyttä. Mitä täydempi sydän, sen paremmin sietää tyhjyyttä.

Kun hyväksymme sen, ettei meidän tehtävämme ole suinkaan olla joka hetki tuottava, tärkeä tai aikaansaava, ymmärrämme tyhjyyden voimavara-aspektin. Itämaisissa filosofioissa puhutaan usein mielen tyhjentämisestä ja keskittymisestä vain hengittämiseen, olemiseen ja aistimiseen. Olen aina hämmästellyt sitä tyyneyttä, millä tällaisen arvomaailman omaavat ihmiset operoivat. Heille tyhjyyden olotila on voimavara, jossa on tilaa omille ajatuksille ja sisäisen rauhan ytimelle. Ruisleivän juurelle, josta on hyvä luoda oikeanlainen ja puhdas jatkumo elämän eväisiin.

Kun tyhjyys ei ole toivottu olotila

Tyhjyys ei ole voimavara, jos se toteuttaa itseään väärässä paikassa. Sosiaaliset suhteet, tunne-elämä ja tarve rakastaa sekä tulla rakastetuksi eivät ole sydänystäviä tyhjyyden tunteen kanssa. Ihminen, joka jää tyhjäksi noilta osin, ei tavoita aidosti sitä, mistä tässä elämässä on hyvin pitkälti kysymys. Ihminen, jonka suhde vanhempiin/vanhempaan on hyvin platoninen, väkinäinen tai vaivaannuttava, kokee varmasti tyhjiön ja kaipuun tunteen sydämessään jossain kohti elämäänsä. Terapeutit ovat täystyöllistettyjä näiden teemojen ympärillä ja hyvä niin. Sitä työtä tarvitaan.

Pixabay

Lukemattomat tarinat ja kertomukset isättömistä pojista, äidittömistä tyttäristä ja niin edelleen alleviivaavat tyhjyyttä sekä kaipuuta, mitä harvoin pystytään kokonaan täyttämään vaihtoehtoisin keinoin. Paha mieli, suru ja pettymys siitä, ettei suhde isään, äitiin tai sisaruksiin muuttunut koskaan läheiseksi, rakastavaksi tai edes jollain tapaa merkitykselliseksi ennenkuin kaikki on kuolinvuoteella ohi, ovat traagisia tositarinoita.

Isä, jolle ei keksi saunan lauteilla oikein mitään puhuttavaa tai äiti, jolle ei viitsi soittaa kuin merkkipäivänä sen parin minuutin fraasipuhelun, ovat totista totta monessa perheessä ja suvussa. Biologia yksinään ei takaa immuniteettia tyhjyyden ja etäisyyden tunteelle. Sisältö ja tunneside täytyy luoda manuaalisesti, jotta sillä olisi resursseja ja kapasiteettia selvitä elämän karikoissa ja ajan syömähampaissa.

On paljon tarinoita siitä, miten edes viimeisellä leposijallaan se verisukua oleva omainen ei koe tarpeelliseksi ilmaista välittämistään tai arvostustaan. Mukaansa vierailija saa vain ilkeitä sanoja, syyttäviä lauseita ja halveksuvia tölväisyjä. Toki tyhjästä on paha nyhjäistä, jos tunnesidettä ja rakkautta ei vain ole koskaan syntynyt. On surullista, kuinka aitoja negatiiviset tunteet voivat olla. Ne ovat karkeimpia esimerkkejä tyhjyydestä, joka ihmisen sisällä vallitsee.

Täyttymyksen kokemus ja loppuelämän uudenlaiset askelmerkit

Sitten on myös toisenlaisia tarinoita. Koskettavia tarinoita ihmisistä, jotka löytävät biologisen/biologiset vanhempansa, sukujuurensa ja mahdollisesti myös toisen perheensä vielä ikäihmisinä. Kadonneen jäljillä-televisio-ohjelma toi näitä tarinoita aikanaan suoraan silmiemme eteen. Tyhjyys, joka on vaivannut lapsesta saakka tavoilla, joita on erittäin vaikea havaita tai ymmärtää lapsena, ovat mysteerejä, jotka suorastaan kirkuvat ratkaisuja tyhjyyden tunteen eliminoimiseksi, oman elämänsä rubikin kuution selvittämiseksi ja jopa identiteetin löytämiseksi.

Sen vuosikymmenten tyhjän tilan täyttyminen rakkaudella, ymmärryksellä ja suurilla tunteilla ventovieraita, mutta verisukua olevia ihmisiä kohtaan, joiden olemassaolosta ei ole tiennyt vuosikymmeniin mitään, on erinomainen esimerkki ei-toivotusta tyhjyydestä ja sen täyttämisestä. Ihminen, joka löytää jotain puuttuvaa itsestään, saa pimeisiin kulmiinsa valonkajoa sekä täyttymyksen tyhjiin tiloihinsa, on varmastikin aidosti onnellinen ihminen.

Karhunpainia ja hälytyskelloja

Meistä jokainen kokee varmasti tyhjyyttä jossain kohtaa elämäänsä. Tunnemme, ettei elämässä ole tarpeeksi mielekästä sisältöä ja tämä meidän maallinen vaelluksemme on yhtä ja samaa, turhaa rimpuilua. Voi olla viikkoja, ettemme näe edessämme muutakuin tyhjää, harmaata utua, joka ei motivoi meitä edes vilkaisemaan sen keskiöön. Aina ei tarvitsekaan olla positiivinen. Joskus on ihan ok kieriskellä tyhjyydessä, mitäänsanomattomuudessa ja tekemättömyydessä. Merkittävää on se, tuleeko siitä tapa vai satunnainen vierailija.

Onko tyhjyyden tunne aina hälytyskellojen arvoista? Ei ole. Hälytyskellojen pitäisi alkaa soida mielestäni siinä vaiheessa, kun pystyy katsomaan itseään peilistä useamman viikon ja toteamaan vakavalla naamalla, ettei elämällä ole tarjota minulle mitään. Ei uhoa, ei dramatiikkaa, ei tarkoitusta shokeerata. Ulkona on vain tyhjyys, joka kutsuu luokseen, tekemään ei-mitään.

Tuollaisessa tilanteessa aloin itse hapuilla aikanaan hätäseis-nappulaa. Ymmärsin, että asiat jotka olivat ennen olleet tärkeitä, olivat menettäneet yhtäkkiä merkityksensä. Olin muuttunut mieheksi sohvalla, joka katsoi Lidlin superlauantain mainoksia viikko toisensa perään, muistaen edelleen euron klementiinit ja kympin jumppatrikoot. Sinipunakeltainen layout vilisi vain silmissä, kun ihmiset pääsivät töistään ja valmistautuivat viikonlopun viettoon. Minulle viikonloppu oli vain kaksi arkipäivää lisää tyhjyyttä.

Oli vain tyhjyys, välinpitämättömyys ja vakaa uskomus siitä, että todellisuus on paljastunut. Tästä tässä elämässä olikin kyse. Oli pelottavaa huomata, että rakkaista asioista oli tullut merkityksettömiä. Tunne oli varmasti hieman sama, kuin rakkauden loppuminen. Tiedät, että se toinen on mitä ihanin ja mahtavin ihminen, mutta silti se palo häntä kohtaan on sammunut. Jotain on poissa.

Paluu tyhjyyden syleilystä

Sain apua, toivuin ja palasin tyhjyydestä. Niinkuin moni muukin. Jäljelle jäi vain kokemus ja muistijälki siitä, mitä tyhjyys on. Läheisten, rakkaiden ja hyvien ihmisten avulla voitin sen tyhjyyden ja nyt kirjoitan siitä. Minun kokemukseni ei kuitenkaan ole tämän kirjoituksen ydinteema, se on vain konkreettinen esimerkki arkipäivän tyhjyydestä, joka voi osua kenen tahansa arpanumerolle.

Tyhjyys ei useinkaan tarvitse hälytyskelloja. Se tarvitsee uskallusta myöntää omat tarpeensa, tunnistaa tosiasiat ja armoa itseään kohtaan. Kuten alussa jo mainitsin, tyhjyys voi myös olla turvallinen tila, oikeissa olosuhteissa ja voimavaroissa. Tyhjyys itsessään ei ole paha, syyt tyhjyyteen ovat paljon kriittisempiä tarkastelun paikkoja.

Tyhjällä tilallakin on paikkansa. Tarvitaan tilaa hengittää, olla ja toteuttaa ihmisyyttä. Mitä täydempi sydän, sen paremmin sietää tyhjyyttä.

Toisinpäin tilanne onkin melko kestämätön. Pidetään huoli itsestämme.

6 thoughts on “Onko tyhjyyden tunne aina hälytyskellojen arvoista?

  1. Anne

    Hyvää pohdintaa taas! Tyhjyyden tunteella on tosiaan monia puolia. Mä nautin hirveesti sellasesta hyvästä tyhjyyden tunteesta, mikä antaa luovuudelle tilaa. Ehkä niille, jotka ovat enemmän käytännön ihmisiä tyhjyydessä olo on hankalampaa. Heille se voi olla ongelma, etteivät saa aikaiseksi tehdä mitään tuotteliasta. Mä sitten taas tarvitsen tyhjiä hetkiä ja näen niissä paljon mahdollisuuksia.

  2. I don´t speak Polish

    Hyviä ja tärkeitä pohdintoja! Oma pääni ja koko olemukseni on aika-ajoin jotenkin liiankin hektinen, joten itse pyrin tietynlaiseen tyhjyyden tilaan aina välillä. Harvoin kyllä onnistun siinä, mutta silloin kun onnistun niin tuntuu siltä kuin koko pääkoppa saisi hetken levon.

    Pitkittynyt tyhjyys taas tuntuu pelottavalta ajatukselta.

  3. Lohkare

    Joskus vielä kirjoitan tälle kaveriksi jotain. Nyt en vain onnistunut siinä, sillä tämä on aika raskas aihe.

    Hyvä teksti! 👍🏻

  4. Nadine

    Minulle tyhjyys ei välttämättä ole negatiivinen kokemus. Usein tunnen näin silloin, kun olen antanut itsestäni kaiken, ja nyt ole lepohetki. Se on tuntemisen arvoista ja on uuden alun merkki. Tyhjän pöydän symboli.

  5. Jowi

    Hieno kirjoitus! Etenkin kolahti tuo vanhempien  suhteen puutteen aiheuttama tyhjiö – joillekkin poissa oleva vanhempi on selkeästi tyhjiön aiheuttaja mutta myös läsnä olleet vanhemmat aiheuttaa tätä, jos rakkautta ja hoivaa ei ole juuri kokenut lapsena. Hyvää pohdiskelua!

  6. Lauantai... - Via Per Aspera Ad Astra - Arki ja Ajatuksia

    […] Onko tyhjyyden tunne aina hälytyskellojen arvoista?  […]

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: