Me pienet ihmiset, häpeän lävistämät.

Sietäisit hävetä”, oli usein lapsuudessa kuultu lausahdus. Häpeä on kulkenut mukanamme siitä saakka, kun olemme oppineet kävelemään. Kävelimme sitten päin vaivalla koristeltua kakkupöytää, seinää tai koristepeiliä, joku sai aina kärsiä ja hävetä. Häpeän tunne on istutettu mieleemme kuin ne pakolliset kesäkukat, joita halutaan aina takapihalle kasvamaan ja kukoistamaan. Ettei sitä valjua, kehnosti hoidettua pihaa tarvitsisi vain hävetä. Voi me pienet ihmiset, häpeän lävistämät.

Jos pyydän sinua luettelemaan mielessäsi tilanteita, joissa olet joutunut häpeän valtaan, väitän että montaa hiljaista hetkeä ei tule. Niitä on taatusti lukematon määrä. Se, ovatko kaikki tilanteet olleet lainkaan häpeän arvoisia, on täysin toinen juttu. Onkin ristiriitaista, että usein keksimme täysin merkityksettömiä häpeän hetkiä, mutta emme ymmärrä hävetä aidosti häpeän arvoisia asioita. Mikä meissä on vikana, vai onko mikään?

Häpeämisen jalo taito ja sen oikea ajoitus

Jokainen tuntee varmasti lähipiirissään ihmisiä, joita saa aina hävetä. Vaikka sitten salaa ja mielessään. On suurisuisia öykkäreitä, jotka ovat aina ongelmissa, oli kyse sitten lähikaupasta tai brittipubista. On myös ikivalittajia, jotka narisevat kaupassa ja kylänraiteilla kuin ruosteiset saranat.

Se ilmaa halkova narina, kun kyssäkaali näyttää siltä, kuin se olisi jäänyt kassaneidin ahterin alle. Se, että kyseinen elintarvike on lojunut ostoskärryissä hamstrattujen tarjouspesuaineiden alla on täysin merkityksetöntä. Vika on aina muualla. Aina jossain muussa. Häpeilemättä.

Epätäydellisyys on ihan okei, ei sitä tarvitse hävetä.

On myös ihmisiä, jotka käyttävät hyväksi kaikki saatavilla olevat etuudet. He huijaavat systeemiä häikäilemättömästi, vieden kirjaimellisesti huonompiosaisilta leivänkin suusta hyödyn maksimoimiseksi. He ottavat yhteyttä kaikkiin mahdollisiin instansseihin, kertovat tarvittavat nyyhkytarinat ja huudattavat perään Zalandon sovellusta vailla häivähdystäkään häpeästä. Missä mättää?

Miksi ihmiset eivät osaa hävetä huudellessaan törkyä maahanmuuttajalle bussipysäkillä? Miksi ihmiset eivät osaa hävetä kirjoitellessaan omalla nimellään internetin keskustelupalstalle sellaista törkyä, joka olisi aiheuttanut wanhan liiton äideissä välittömät mäntysuopatalkoot? Ne talkoot, jossa verbaalijätettä syytävä suuvärkki olisi kuurattu ruvelle saakka, aina kitapurjetta myöten?

Miksi ihmiset eivät edes ymmärrä hävetä, haukkuessaan toisen maanrakoon täysin pokerinaamalla, ilmeenkään värähtämättä. Miksi he kokevat häpeän sijaan oikeutusta teolleen? Mikä meissä on vikana, vai onko mikään?

Hetki ennen häpeää ja tuokio sen jälkeen

Häpeän hetkellä on hyvä tiedostaa tosiasiat. Miksi häpeämme, kenen puolesta häpeämme ja ennenkaikkea, miksi häpeämme? Häpeämmekö sitä, ettemme toimi niinkuin meidän oletetaan toimivan, vai onko toiminnassa jotain aidosti epäeettistä, joka ei mene sensuurista läpi?

Kun häpeämme, osoitammeko sillä olevamme aidosti pahoillamme? Pyydämmekö anteeksi sitä, ettemme osanneetkaan olla niin kuin meiltä toivottiin ja oletettiin?

Häpeä värjää kasvomme usein punaisella, joka vain lisääntyy kun se noteerataan. Punainen on häpeän väri. Veri pakkautuu päähämme kuin paljastaakseen, että häpeä on saanut meistä otteen. Kun häpeämme, vuodamme kuvainnollisesti verta. Olemme haavoitettuja, häpäistyjä ja merkittyjä ihmisiä. Huonoja, häpeällisiä ja alempaa kastia.

Ok, hieman dramatiikkaa. Ettette vain mene ja nukahda. On aidosti dramaattista, mistä kaikesta voimmekaan kokea häpeää. Mistä kaikesta keksimmekin hävettävää, moitittavaa ja vähäteltävää. Jos meidän jotain pitäisi hävetä, niin omaa ajatteluamme ja tuomitsemista teoista, joissa ei ole mitään väärää.

Työtön tai toimeton, olet häpeällinen tahra uurastusyhteiskunnassamme!

Uskokaa tai älkää, aikuiset ja koulutetut ihmisetkin saisivat hävetä todella usein. Luin hetki sitten artikkelin, miten työttömiä ihmisiä oli kohdeltu kaupassa. ”Sinä olet työtön, joudat jonottamaan ihan hyvin.” oli yksi esimerkkimurjaisu. Ihmisten suhtautuminen työttömyyteen ja ”joutilaisuuteen” on toisinaan käsittämättömän häpeällistä.

Kukaan ei osaa kulkea toisen kengissä riittävän hyvin, pystyäkseen arvioimaan ja määrittelemään, mikä on riittävän hyvä syy eri elämäntilanteisiin.

Kummassa häpeän tahra loistaa räikeämmin? Koulutetun, hyvin pärjäävän ihmisen solvatessa heikompiosaista, joka joutuu valitsemaan juuston tai talvitakin välillä, vai ihmisen, joka syystä tai toisesta ei tällä hetkellä osallistu samalla pieteetillä yhteisiin talkoisiin kuin se hyväosainen?

Voi me pienet ihmiset, häpeän lävistämät.

Hävetään sitä, että hävettää.

Jos meidän tarvitsee jotain hävetä, hävetään sitä ettemme aina osaa elää ja toteuttaa itseämme riittävän rohkeasti. Kun pyrimme joka päivä parhaaseen mahdolliseen toteutukseen, voimavarojemme ja kykyjemme mukaan, ei häpeä pääse meihin käsiksi.

Jos vaihtaisimme kaiken kokemamme häpeän itseluottamukseksi, itseironiaksi, huumorintajuksi ja itsevarmuudeksi, millaisia superihmisiä me olisimmekaan? Ehkä häpeällekin on siis sijansa. Kuka nyt jaksaisi pelkkiä superihmisiä?

Epätäydellisyys on ihan okei, ei sitä tarvitse hävetä.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: