Nauru pidentää ikää – paitsi jos naurat minulle!

Olet varmasti törmännyt ihmiseen, jonka suurin pelko on joutua naurunalaiseksi. Tällainen ihminen elää elämäänsä vankalla ohjenuoralla, ”Minulle ei ainakaan kukaan naura”. Toisinaan on surullista ymmärtää, että pelko naurun kohteeksi joutumisesta on suurempi kuin halu elää täysillä, mokata rehdisti ja oppia virheistään. Nauru pidentää ikää, sanotaan. Mutta sen puutettako pitäisi tavoitella?

Kulttuurissamme nauru mielletään liian usein pilkan ja ivan symboliksi. Nauru on tikareita suoraan sydämeen ja partateriä aamupuuroon, jotka repivät sisuskalumme riekaleiksi jo ennen lounasta. Opetamme jo lapsillemme pienestä pitäen toimintamalleja ja tapoja, että he olisivat aikuisina niitä henkilöitä, joille ei koskaan naureta.

Minulle ei vittuilla” on suomalaisen miehen yleinen tyylisuunta, joka ei tarjoa alustaa kehitykselle tai reflektoinnille.

On merkittävää, miten suhtaudumme nauruun. Haluammeko hallita omat toimintamallimme niin hyvin, että kenelläkään ei ole varaa nauraa? Toinen ääripää on sitten toimintamalli, joka kehottaa toimintaan vasta siinä vaiheessa, kun joku kohdistaa sen naurun tarinan päähenkilöön. Malliin, joka perustuu pelkoon eikä kehitykseen.

Eli lyhyesti: Haluammeko jo ennaltaehkäistä naurun, vai rankaista naurajaa jälkikäteen?

Menemmekö oikeasti rikki, jos joku nauraa meille?

Kahden tyylisuunnan kauppa

Käsissämme on kaksi täysin eri tyylisuuntaa. Sivistyneessä yhteiskunnassa korostamme tietenkin ennaltaehkäisyn merkitystä ja pyrimme siihen, että toimemme ja käyttäytymisemme olisivat jo lähtökohtaisesti sillä tasolla, ettei muiden tarvitse lipsautella naurunpyrskähdyksiään.

Toinen, pimeiden kujien tyylisuunta keskittyy pelotteluun ja tuhoamiseen rakentamisen sijaan. Tässä tyylisuunnassa ei tarvitse itse kehittyä. Kunhan on vain tarpeeksi pelottava ja uskottava. ”Minulle ei vittuilla” on suomalaisen miehen yleinen tyylisuunta, joka ei tarjoa alustaa kehitykselle saati reflektoinnille. Ainoastaan pelon ilmapiirille ja väkivallalle.

Moni meistä osaa varmasti simuloida tilanteen, jossa kompastuu keskellä vilkasta katua. Ensimmäinen tehtävä on tietenkin vilkaista, ettei kukaan nähnyt tai saanut mitään naurunaihetta. Sitten vasta katsotaan syntyneet vahingot. Toinen hyvin yleinen simulaatioteema on julkinen puheenvuoro tai esiintyminen vieraassa porukassa. ”Mitä minusta ajatellaan?”, ”Olinko tarpeeksi uskottava?” ja tietenkin pakollinen ”Nauroivatkohan ne minulle?”.

Kumpaa tyylisuuntaa haluaisit silloin käyttää? Haluatko kehittyä seuraavaa kertaa varten, vai varmistaa sen, ettei sinulle ainakaan naureta julkisesti ilman seuraamuksia.

On ristiriitaista, miten ihmiset toivovat aina elämäänsä naurua, iloa, hauskuutta.

Kunhan se ei vain kohdistu meihin itseemme.

Olisiko aika kokeilla kolmatta tyylisuuntaa?

Onko tämä elämä loppujen lopuksi niin kovin vakavaa? Kannattaako meidän ihan tosissamme murehtia, saako joku hauskan hetken meidän kustannuksellamme? Mielestäni ei.

Ymmärrän, ettei kukaan halua olla jatkuvasti naurunalainen, mutta toisinaan voisimme olla ne äänekkäimmät itsellemme naurajat. Voisimme joskus kokeilla olla ne oman elämämme huonoimmat vitsit, joille nauramme äänekkäimmin me itse. Väitän, että kukaan ei kuole sellaiseen.

En myöskään usko, että siitä koituu edes mitään jälkiseuraamuksia. Saatamme ehkä vapautua, voimautua ja tuntea tuulen siipiemme alla.

Jos yritämme olla läpi elämämme vain ihmisiä, joille ei koskaan naureta, kuljemme tämän taipaleemme helposti pikakelauksella, villasukkasiltemme ja huopatossuinemme.

Haluammeko todella olla ne ihmiset, jotka tokaisevat kuolinvuoteellaan sanat, ”eipä minulle ainakaan naurettu.”

Enemmän naurua, vähemmän epäröintiä. Nauru pidentää ikää, kuulemma.

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: