Onko etätyö laadun vai laitostumisen tae?

Kukaan ei jaksa lukea enää koronasta. Enkä minä jaksa kirjoittaa siitä. Mainitsen vain olennaisen asian, minkä korona-aika on tuonut ulottuvillemme. Se on tullut jäädäkseen, ollakseen osa uutta normaalia. Etätyö, uhka vai mahdollisuus? Onko etätyö laadun vai laitostumisen tae?

Kello näyttää noin 22.30 sunnuntai-iltana. Huomenna, maanantaina on toimistopäivä. Piti ihan miettiä, koska siellä on viimeksi käynyt. Äkkiseltään muisteltuna noin kolme viikkoa sitten. On hivuttauduttava sänkyyn, koska aamulla on herättävä klo 6.30. Etäpäivinä siihen aikaan voi vetää vielä pinnallisen unen loppukirin, saattaa kenties se herkullinen seikkailu päätökseensä. Siispä kello soimaan ja nukkumaan.

Yöllä pari tahatonta havahtumista, kelloon katsomista ja uudelleen torkahtamista. En ole vielä myöhässä, kello on vasta 5.35. Kun kello lopulta alkaa elämöimään kello 6.30, ei jaksaisi vielä nousta lainkaan. Pakkohan se vaan on. Ylös ja suihkuun, mars. Onneksi ei sentään armeijatahtiin, niinkuin 2000-luvun alkajaisiksi.

Suihkun jälkeen pukemaan valmiiksi aseteltuja vaatteita, niitä kiristäviä, epämukavia ja siistejä, joita ei ole taas pariin viikkoon tarvinnut käyttää. Korona-aikana kerätyt liikakilot eivät luonnollisestikaan vaikuta asiaan. Kulkukorttikin löytyi farkkujen takataskusta vahingossa, jota olisin varmaan etsinyt kuumeisesti ennen lähtöäni. Nahkatakki niskaan ja autoon, se tuntui sentään tutulta ja turvalliselta. Kuin viitalta, jonka sisään voi piiloutua kun pelottaa.

Jos idea ei synny samantien, voin käydä vaikka takapihalla hakemassa aurinkomeditaatiota kalsarit jalassa ja syödä eilisen pyttipannun tähteet lootusasennossa. Kokeilepa samaa toimistolla!

Laitostuneena omaan kotiin

Matkalla töihin huvitti. Tunne oli sama, kun menisi ensimmäisenä päivänä uuteen työpaikkaan. Epävarmuus ja epämukavuus puskee orvaskeden läpi, törmäten nahkatakin kuluneisiin hihoihin. Ulospäin se ei varmasti näy tai kuulu, on vain sellainen olo. Kaikki on niinkuin ennenkin, tuttua ja turvallista. Mahtavat työkaverit, aivan mahtava työ ja hyvät puitteet tehdä sitä. Mikä siis mättää?

Ei mikään varsinaisesti mätä. Olen vain tavoittanut itsessäni uinuvan introvertin, joka ei jaksa olla sosiaalinen, vuorovaikutteinen tai tavoitettavissa. Siis kaikkea sitä, mistä olen kuvitellut pitäväni niin paljon. K-aika on saanut ainakin itsessäni aikaan muutoksia ja priorisointeja, jotka ovat keskittyneet hyvin pienen oman kuplani sisältöön ja välittömään läheisyyteen. Aikataulut tuntuvat raskailta, asioiden sopiminen ja sovitut sosiaaliset kanssakäymiset uuvuttavilta, joita yrittää vaivihkaa siirtää, perua ja lopulta kohdata hieman pitkin hampain.

Toimistopäivä? Wtf?

Älä ymmärrä väärin. Kysymys on yleisestä tunteesta, ei niinkään henkilöistä tai ihmisistä itsessään. Jos miellät itsesi ystäväkseni tai kaverikseni, en tarkoita tällä purkauksella juuri Sinua. Vain ihmisiä ja toimintoja yleisesti, jotka rikkovat vaivalla rakentamani seesteisyyden, rauhallisuuden ja epäsosiaalisuuden kuplani, josta olen toisinaan melko innoissani. Ymmärrät ehkä tämän myötä paremmin, miksi en ole soittanut tai laittanut viestiä.

Mietin aamulla, olenko oikeasti laitostunut omaan kotiini. Laitostunut omiin rutiineihini, pieniin ympyröihini ja omiin juttuihini, jotka riittävät vallan mainiosti pitämään minut tyytyväisenä ja ennenkaikkea stressittömänä. Onko se kovin paha juttu, vaikka olisinkin?

Parantunut työteho ja luovuus

Mitä tulee etätyön etuihin konkreettisesti työn näkövinkkelistä, huomaan siinä suurimmat hyödyt. Saan paljon enemmän aikaiseksi kuin toimistolla istuessani. Ajatuksenjuoksu on erilaista, vapaampaa ja sillä on enemmän tilaa. Jos idea ei synny samantien, voin käydä vaikka takapihalla hakemassa aurinkomeditaatiota kalsarit jalassa ja syödä eilisen pyttipannun tähteet lootusasennossa. Kokeilepa samaa toimistolla!

Myöskin oman työn säätely, järjestely ja aikataulutus on silkkaa kultaa. Kun asiakastyötä ei tässä nykyisessä työssä ole, voi asioita tehdä vaihtelevin tärkeysjärjestyksin. Toki oma työnkuvani on myös erittäin iso tekijä työhyvinvointiini. Saan tehdä usein työkseni asioita, joita harrastan muutenkin. Minulla on loistava tiimi, joka luottaa näkemyksiini ja heittäytyy mukaan villeihin ideoihin. Minulla on myös esimies, joka lähtökohtaisesti antaa työntekijän itsensä suunnitella ja järjestää oma työergonomiansa ja toimintamallinsa. Kiitos hybridimallin, joka on tullut organisaatioon jäädäkseen. Suurta viisautta!

Ylipäätään työhyvinvoinnin ja työtehon suhde on tällä hetkellä omalla kohdallani melkoisen optimaalinen. Ymmärrän toki sen, ettei se ole välttämättä sitä kaikille. Uskon silti vahvasti, että etätyöt ovat alkushokin jälkeen antaneet paljon enemmän kuin ottaneet, niin yhteiskunnallisesti kuin yksilötasollakin. Palaankin kysymykseen, onko etätyö laadun vai laitostumisen tae?

Mitä tästä opimme?

Emme välttämättä mitään. Silti on mielenkiintoista pohtia ja tunnustella, miten tämä erikoinen aika on muuttanut toimintatapojamme, ajatuksiamme ja rutiinejamme. Omien vahvuuksien ja heikkouksien löytäminen ja tunnistaminen ovat kehityksen tärkein polttoaine, jonka optimaalinen hyödyntäminen siivittää meidät useimmiten hyviin lopputuloksiin.

Yhteiskuntana ja yksilöinä olemme varmasti oppineet sen, että asioita voi tehdä useammalla tavalla kelvollisesti. Vanhat, pinttyneet olettamat toimistolla jäkittävistä, mikrojohdetuista sopuleista alkavat olla lopullisesti ohitse. Johtamisessakin on aika ottaa askel eteenpäin ja ymmärtää löysätä talutusnuoraa. Ne yritykset, jotka siinä ovat onnistuneet, ovat usein niitä työpaikkoja, jotka äänestetään vuodesta toiseen parhaiksi työpaikoiksi ja yhteisöiksi. Työntekijöiden toimesta.

Niiden yritysten rekrytointi-ilmoituksia ei näy useinkaan julkisissa hauissa. Syy ei ole siinä, etteivätkö he tarvitse työvoimaa tai työtä ei ole.

Syy on siinä, että heillä on jo hyvinvoivaa, työkykyistä ja sitoutunutta työvoimaa.

Yksinkertaista, eikö?

Leave A Comment

Social Share Buttons and Icons powered by Ultimatelysocial
%d bloggaajaa tykkää tästä: